Tarina kertoo miehestä nimeltä Galen, joka herää ennenaikaisesti avaruusaluksen unikammiosta ja tajuaa miehistön tulleen hulluksi tai tapetuksi. Ruumiiden sekä sekopäiden lisäksi käytävillä vaanii toisenlainen vaara. Vieraalta planeetalta mukaan rahdattu esine on muuttanut työtoverit verenhimoisiksi hirviöiksi, jotka käyvät päälle kuin raivotautiset koirat.
Omaperäisyydestä kauhuseikkailu ei saa ämpärikaupalla pisteitä, sillä lähes sama tarina on nähty muun muassa Dead Spacessa. Se tarjoaa muutenkin hyvin vähän ainutlaatuisia ideoita, mutta tunnelma paikkaa onneksi puutteita. Ympäristö on toteutettu loistavasti, ja aluksessa haahuilu tuntuu ahdistavalta. Jokainen askel kaikuu kolkosti rakenteissa ja liiketunnistimella toimivat valot aiheuttavat vainoharhaisuutta. Hirviöiden läsnäoloa tarkkailee huomaamattaankin, vaikka ne ilmestyvät usein vain ennaltamäärättyihin paikkoihin.
Pim, olet ruumis!
Monsterin kohtaaminen pimeässä ei ole kenenkään toivelistan kärjessä, eikä se mukavalta tunnu pimeässä avaruusaluksessakaan. Synkillä käytävillä kaikuva kaukainen murina enteilee pahaa. Treffit eivät ole lopulta kuitenkaan kovin pelottavat, sillä pitkäkyntisen muukalaisen kanssa painimisesta on hauskuus kaukana.
Taisteleminen on turhauttavaa. Monsterien raapaisut päätyvät usein iholle asti, vaikka niitä yrittäisikin torjua. Takaisin lyöminen on hidasta ja kömpelöä, koska hirviön nyrkkeilytaidot ovat melko kehittyneet sankarin huitomiseen nähden. Riitatilanteista tulee nopeasti puuduttavia, sillä viholliset käyvät välillä päälle myös ryhmissä. Tällöin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin juosta kunnes kestävyysmittari tyhjenee.
Mittarin hupeneminen koettaa aiheuttaa paniikkia, mutta se on pikemminkin rasite. Kestävyyden loppuessa eteneminen on vaivalloista, jolloin paukut kannattaa säästää hirviölauman ilmestymiseen. Liian pitkät pyrähtelyt saavat sankarin henkihieveriin, jolloin jännitystä nostattaa vain voimien hidas palautuminen. Monsterien näyttäytyessä juokseminen on oikeastaan ainoa vaihtoehto.
Onneksi Galenilla on käytössään muitakin aseita kuin lähitaisteluun tarkoitettu jakoavain. Pistooli avittaa jahdissa hieman, mutta peli opastaa säästelemään luoteja kovempia monsuja varten. Käsiaseet tuntuvat aika heppoisilta verrattuna jakoavaimeen, jolla vihollinen kaatuu paljon nopeammin.
Nippeleitä ja nappeleita
Syndrome ei ole pelkkää pystypainista toiseen siirtymistä, vaan luvassa on paljon erilaisten vipujen vääntelyä. Radiopuhelimella yhteyttä pitävä Jimmy tarkkailee Galenin etenemistä turvakameroista ja neuvoo turvallisimman reitin päämäärään. Namiskojen painelu kuljettaa tarinaa eteenpäin, sillä ne kytkevät esimerkiksi sähköt takaisin tiettyihin osiin alusta. Koko pelin idea tuntuu pyörivän oikeastaan tämän teeman ympärillä, sillä paineltavia nappuloita on iso liuta. Tasapainoa haahuilulle tuovat yksinkertaiset hakkerointiminipelit, joissa pitää yhdistää geometrisia kuvioita toisiinsa.
Keskinkertaista kauhua
Kauhuseikkailussa on paljon hukattua potentiaalia, sillä parhaina hetkinään se onnistuu olemaan ihan viihdyttävä kokonaisuus. Ulkoasu on nätin näköinen, eikä ääninäyttelyssäkään ole juuri mitään vikaa. Tunnelma pysyy ahdistavana, vaikka hirviöiden kohtaamiset ajoittain sen pilaavatkin.
Harmi etteivät muut osa-alueet yllä samaan. Tarinan idea katoaa lähes kättelyssä, ja aluksi pelottavilta tuntuneet viholliset aiheuttavat ainoastaan ärsytystä. Monstereiden kohtaaminen on satunnaista, mutta ennalta-arvattavaa. Lisäksi tilanteet johtavat todella usein käsirysyyn.
Toiminnan keskittäminen psykologiseen kauhuun olisi ollut huomattavasti parempi ratkaisu. Syndromen tarjoama pelottelu ei ole omaperäistä, ja kokemus jää keskinkertaiseksi. Mikäli ihonsa haluaa oikeasti kananlihalle, on ehkä parempi etsiä jännitystä jostain muualta.
