Ensimmäisen maailmansodan kauhut
Heti aloittaessa hypätään suoraan syvään päätyyn, keskelle ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja. Henri Clement juoksee pakoon saksalaisten hyökkäyksiä, ja samalla kerrotaan kaikkein tärkeimmät pelimekaniikat. Hetken päästä herätään bunkkerin sairastuvalta muisti katkenneena, jolloin peli pääsee kunnolla alkamaan.
Bunkkerin uloskäynti on sortunut umpeen, ja pois päästäkseen Henrin on löydettävä dynamiittia. Bunkkerin pimeät käytävät ovat täynnä kuolleita, lihanhimoisia rottia ja ansoja – sekä hirviö, joka hyökkää puraisemaan pään irti jos on vähänkin liian hidas reagoimaan. Ainoana apuna on revolveri, johon löytyy heikosti luoteja, sekä käsikranaatit, jos niitä sattuu löytämään. Myöhemmässä vaiheessa sytytin auttaa myös jonkin verran.
Tarinan taustat aukeavat bunkkerista löytyvien dokumenttien kautta. Selkeät viittaukset aikaisempiin peleihin saivat itsessäni aikaan riemunkiljahduksia. Tarina itsessään jäi kuitenkin hieman ohueksi, eikä The Bunker takuulla avaudu samalla tavalla pelaajille, jotka eivät ole pelanneet aikaisempia osia.
Satunnaisuuden koukut
Yksi Amnesia: The Bunkerin isoimmista pelimekaniikoista on satunnaisuus. Yksikään pelikerta ei ole samanlainen, vaan tavarat, koodit ja vastaavat tarpeelliset välineet vaihtavat paikkaa. Tallentaminen onnistuu ainoastaan sille varatussa paikassa. Polttoainetta ja luoteja ei kannata tuhlata turhanpäiten, sillä niitä ei olekaan niin helppoa saada lisää. Valot saa pidettyä päällä generaattorin avulla: se kuluttaa polttoainetta, mutta pitää hirviön loitolla.
Muilta mekaniikoiltaan Amnesia on uskollinen edeltäjilleen. Melkein kaikkea voi ympäristössä liikutella, ja äänimaailma on hykerryttävän painostava ja pelottava. Jos vasta aloittelee kauhupelien pelaamista, eikä sietokyky vielä riitä kaikkeen, vaikeustasoksi voi valita helpon: omalla kohdallani jo se on ihan tarpeeksi karmiva helpotuksista huolimatta. Tiettyyn rajaan asti, siis.
Omaa peli-intoa nimittäin nakersi erittäin pahasti vihollisen hyökkäykseen kuoleminen ja edestakaisin juoksentelu tallennus- ja kuolinpaikan välillä. Tutkimisesta ei kerta kaikkiaan nauti, kun koko ajan joutuu pelkäämään hengenlähtöä ja sitä että joutuu vähäisenkin edistyksen tekemään taas uudestaan.
Grafiikassa oli pieniä yskähtelyjä PlayStation 5:llä pelattaessa, mutta ei mitään sellaista, joka olisi pahasti vaikuttanut pelikokemukseen, ja teos on muuten todella kauniisti tehty.
Itselläni kuitenkin kaikkein isoin pettymys oli nimenomaan itse pelimekaniikassa. Rakastan Amnesia-sarjan aikasempia pelejä, joissa ei pystynyt taistelemaan vastaan, vaan mekaniikka painottui hiiviskelyyn ja piilossa pysymiseen. The Bunkerissa tätä koukkua ei enää ollut, eikä se enää tuntunut Amnesialta, vaan täysin samanlaiselta kauhupeliltä kuin kaikki muutkin. Se todella harmittaa, koska asetelmaltaan The Bunker on oikeasti hyvä. Se olisi toiminut paljon paremmin omana yksittäisenä pelinään, ettei se olisi ollut ollenkaan osa Amnesian universumia. Kaksi ensimmäistä Amnesiaa olivat parhaimmillaan paikkojen tutkimisessa, arvoitusten ratkomisessa sekä näkymättömän vihollisen uhan painostaessa ilmapiiriä.
Amnesia: The Bunker on erinomainen peli, jos rakastaa esimerkiksi Monstrumia tai Grannya. Itselleni tuli kuitenkin melkein petetty olo, kun siinä ei ollut enää mitään siitä taiasta, mitä edeltäjissä on.
