Siitä on jo kuusi vuotta, kun Nintendon The Legend of Zelda: Breath of the Wild räjäytti pankin pistämällä kertaheitolla uudet standardit niin Zelda-teoksille kuin avoimen maailman peleillekin. Kuuluin itsekin tämän uuden konseptin faneihin, mutta en pystynyt lainkaan ymmärtämään 100/100-arvosanoja, sillä teokseen jäi korjattavaa melko paljonkin.
Esimerkiksi maailma oli paikka paikoin vähän liian tyhjä ja tarina jäi päätöstään myöten liian ohueksi, minkä lisäksi taistelusta tuli loppua kohden aika yksitoikkoista. Aseiden nopea rikkoutuminen nakersi mieltä etenkin alussa, minkä lisäksi tutoriaalina toiminut alkualue oli vaikeustasoltaan sen verran haastava, että koko seikkailu meinasi jäädä kesken jo alkutekijöissään.
Onneksi purin hammasta ja jaksoin alkuvaikeudet, sillä BotW on puutteistaan huolimatta yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Jatko-osan edessä ei voi kuin olla huuli pyöreänä, miten Nintendo on tuntunut ottavan kritiikistä vaarin ja tehnyt parannuksia käytännössä jokaisella osa-alueella, tutoriaalia ja temppeleitä myöten. Aseet tosin menevät edelleen rikki, mutta se ei käytännössä haittaa tällä kertaa niin paljoa, sillä niiden elinkaarta voi pidentää yhdistämällä esimerkiksi miekan ympäristössä olevaan objektiin, kuten kiveen tai metallilaatikkoon.
Mutta ei puhuta sen enempää vielä aseista!
Kukapa pahan tappaisi (ainakaan kokonaan)
Ajallisesti The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom sijoittuu Breath of the Wildin jälkeiseen aikaan. Seikkailun alussa Link ja prinsessa Zelda ovat tutkimassa salaista luolastoa Hyrulen linnan alla. Hyrulen maailmaa vaivaa mystinen, utua ja sumua muistuttava tumma pimeys (eng. Gloom), ja Zelda uskookin, että syy tähän löytyy nimenomaan kyseisen onkalon kätköistä. Vaikka kuninkaan mukaan edes kuninkaallisen perheen jäsenet eivät saisi mennä näin vaaralliseen paikkaan, kaikuvat kruunupään varoitukset kuuroille korville.
Luolan syvimpään kammioon päästyään Link ja Zelda löytävät muumioituneen Ganondorfin tumman udun keskeltä. G:n katkennut käsi tippuu maahan, ja sen nyrkin sisältä paljastuu myös pisaranmuotoinen jalokivi. Kun Zelda poimii sen, alkaa tapahtua, eikä ollenkaan positiivisessa mielessä. Kyseisessä rytäkässä tapahtuu paljon asioita, enkä viitsi sen enempää spoilata, sillä alkukohtaus on sen verran upea johdanto, että se kannattaa kokea itse.
Link joutuu lopulta Zeldan kanssa eri teille ja menettää niin Master Swordin, tajuntansa kuin lähes kaiken elinvoimansakin. Kun Link lopulta herää, hän löytää itsensä tuntemattomasta luolasta. Sieltä pois päästyään paljastuu, että hän onkin taivaalla sijaitsevalla saarella, joka toimii myös tämänkertaisena tutoriaalina.
Tutoriaalisaarella Tears of the Kingdom esittelee erittäin ansiokkaasti pala palalta, mitä työkaluja uudella Zelda-teoksella on pelaajalle annettavanaan. Edeltäjään verrattuna isoin muutos on rakentelun painottamisessa ja Linkin kyvyissä, sillä tällä kertaa hän saa yksi kerrallaan käyttöönsä rakentelua ja siirtelyä varten Ultrahandin, aseiden yhdistämiseen tarkoitetun Fusen, aikaa säätelevän Recallin sekä Ascendin, jolla Link voi mennä kirjaimellisesti katosta läpi. Tai vaikka kielekkeestä.
Taivaalla hengailun jälkeen Link sukeltaa maan kamaralle, jolloin seikkailu voi toden teolla alkaa. Olisi selvitettävä, missä Zelda luuraa, miten mystinen tumma utu saadaan taltutettua, mistä löytyvät tutut neljä elementtitemppeliä ja kuinka saadaan pahapartainen Ganondorf taltutettua. Tällä kertaa ei tosin seikkailla pelkästään maan kamaralla, vaan Linkin tie vie aika ajoin niin edellä mainituille taivassaarille kuin maan alaisiin luolastoihinkin (eng. Depths). Vaikka uusien ulottuvuuksien mukaan tuominen saattaa kuulostaa ajatuksena jopa pakahduttavalta, tämä tuo tutkimiseen kaivattua vaihtelua ja lisää syvyyttä sekä mielekkyyttä entisestään.
Tekemistä siis riittää. Edeltäjäänsä verrattuna helpommin seurattavan pääjuonen ohella Link kohtaa joka käänteessä mielenkiintoisia sivutehtäviä, joiden perään huvittaisi monesti lähteä hetimmiten. Tälläkään kertaa pelaajan ei ole nimittäin mikään pakko seurata kehittäjän asettamia ohuita virtaviivoja, vaan edetä voi täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä ja siihen tahtiin kuin itse haluaa. On kuitenkin samalla todettava, että lineaarisempaa kokemusta kaipaaville TotK toimii mielestäni paremmin kuin BotW, sillä aavistuksen aktiivisemman juonenkerronnan ansiosta pelaaja tuntee olevansa entistä vähemmän hukassa.
Tutun mualiman tuttuja juttuja
Hyrulessa ja sen ympäristössä on moni asia muuttunut, eikä DLC-fiilistä pelkäävien kannata olla huolissaan, sillä maailma tuntuu muutostensa ansiosta jälleen tuoreelta. Mukana on kuitenkin myös paljon tuttua: pyhättöjä (eng. Shrine) tutkimalla kerätään jälleen valon siunauksia (eng. Light of Blessing), joiden turvin voidaan lisätä joko elinvoimaa tai kestävyyttä. Kartta avautuu pala palalta avaamalla torneja. Korok-olentojen antamat siemenet puolestaan laajentavat tutusti lyömäase-, jousipyssy- ja kilpi-inventaariota, kun ne käy viemässä Hyrulen kovimmalle marakassimaisterille eli isoa parsaoliota muistuttavalle Hestulle.
Elinvoimaa ja tehostekykyjä, kuten lämmön ja kylmyyden sietoa sekä kestävyyttä, saa tälläkin kertaa ruoka-annoksia kokkailemalla ja eliksiirejä keittelemällä. Taistelukin on pitkälti ennallaan, mitä nyt jousiin voidaan liittää tehosteeksi esimerkiksi pommi tai tulihedelmä. Isoin muutos lienee aiemmin mainittu aseiden ja objektien yhdistely, sillä esimerkiksi keihään ja pitkän kepin yhdistämällä saa pidettyä viholliset erittäin turvallisen välimatkan päässä. Yhdistely ei rajoitu vain lyömäaseisiin, sillä niin kilpiin, jousipyssyihin kuin nuoliinkin voidaan liittää vaikka mitä lisähärpäkettä. Loistavia muutoksia kaikki tyynni!
Kansainvälisesti yksi kehutuimpia ominaisuuksia lienee kuitenkin erilaisten rakennelmien ja ajoneuvojen rakentaminen. Niiden tekeminen on pelimekaanisesti mielekästä puuhaa, ja se haastaa pelaajan mielikuvituksen kuin PC:ltä tuttu The Incredible Machine konsanaan. Jos luomisvimma laantuu ja kaipaa ideoita, YouTube on pullollaan mitä ihmeellisempiä virityksiä. Minulla on kuitenkin yksi pyyntö: pliis, olkaa ihmisiksi älkääkä kiusatko niitä Korokkeja!
Kytkin-parka pistetään jälleen äärirajoille
Graafisesti TotK:n piirrostyyli miellyttää silmää, mutta se ei eroa hirveästi edeltäjästään joitain yksityiskohtia lukuun ottamatta. Se ei toisaalta ole mikään ihme, kun miettii miten laajan maailman Nintendon tiimi on tällä kertaa rakentanut niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin.
Pätkimistä esiintyy oikeastaan vain isommissa kylissä ja esimerkiksi tilanteissa, joissa vihollisia on enemmän ruudulla ja teoksen fysiikkamoottori pistetään koville Ultrahandin turvin, joten teknisesti TotK tuntuu aiempaa viimeistellymmältä. Bugeihin en ole törmännyt käytännössä laisinkaan, ja 30 freimin ruudunpäivityksestä huolimatta kehuja on myös pakko antaa siitä, ettei kontrolleissa tunnu olevan minkäänlaista viivettä.
Tears of the Kingdom puristaa siis käytännössä maksimit irti Switchistä heikentämättä pelikokemusta. En kuitenkaan voi olla miettimättä, mitä Nintendo saisi aikaiseksi esimerkiksi PlayStation 5:n tasoisella raudalla.
Audiokarkkia aisteille (nyt tilaäänen kera!)
Hiljaisuutta pelkäävillekin on luvassa hyviä uutisia, sillä musiikkimaailma on kokenut muutoksia parempaan suuntaan. Nelihenkisen säveltäjätiimin (Manaka Kataoka, Maasa Miyoshi, Masato Ohashi, Tsukasa Usui) työstämä ääniraita on edelleen monilta osin melko vähäeleinen, mutta eläväisempiä kappaleita on enemmän ja sävellykset ovat järjestään aivan upeita.
TotK:n luonnonomaiset äänet ovat yhtä eleettömiä ja hienovaraisia kuin edeltäjässäkin, ja mikä parasta: teos tukee aitoa 5.1.-tilaääntä! Maininnan arvoinen seikka, Switch-pelit kun eivät turhan usein tätä ominaisuutta tue.
Kyllä reissumies tietää
Vaikka miten yritin, en keksi pelistä oikein mitään negatiivista sanottavaa, sillä Hyrulen sääolosuhteetkin tuntuvat olevan aiempaa suosiollisemmat ja aiemmassa osassa pelkoa ja raivoa aiheuttaneet Guardianit loistavat nekin poissaolollaan. Toisaalta en ole nähnyt vielä myöskään Tears of the Kingdomin lopputekstejä, joten arvosana perustuu vajaaseen kokemukseen. Reilu 30 tuntia myöhemmin on kuitenkin todettava, ettei seikkailun tenho ole kadonnut mihinkään, vaan tässä on pikemminkin päästy vasta alkuun. Aion jatkaa reissuani, ja olen sen verran vakuuttunut näkemästäni, että uskallan antaa arvosanan jo tässä vaiheessa.
Mitäs sitä turhia korulauseita kehittelemään: The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom on mestariteos, joka petraa käytännössä joka osa-alueella edeltäjäänsä nähden. Tällaista tutkimisen ja vapauden iloa on ollut ikävä, ja onkin lohduttavaa tietää, että tämä matka tulee mitä ilmeisimmin kestämään vielä pitkään. Mikäs siinä, sillä tähän mennessä koetusta en vaihtaisi hetkeäkään pois.
