Molskis, sanoi Eemeli
Lyhyen alkuintron jälkeen eteen avautuu näkymä uima-altaan pohjalta, jossa tutustutetaan peruskontrolleihin. Flare-pallojen viskeleminen, puukon heilauttelu, sukelluspuvun käyttö ja tarvikkeiden kerääminen opetetaan vaihe kerrallaan, ja hyvin toteutettu tutoriaaliosuus jää helposti mieleen. Eikä aikaakaan, kun ollaan jo Tyynenmeren pohjalla korallien valaisemassa ympäristössä, ja sukelluspuvussa oleva radio suoltaa ajoittain viestejä. Tyylikkäästi toteutetussa merenalaisessa maisemassa silmä lepää.
Hidasta matkantekoa ja laimeita säikytyksiä
Ympärillä vallitseva synkeä pimeys luo mukavasti tunnelmaa, ja etenkin ääninäyttely ansaitsee kiitosta matkan varrella. Toimivan oloisista puitteista huolimatta hidasta taivallusta säestää jatkuvasti pieni tylsiintymisen tunne. Etenemisen nopeus on verrattavissa lyijyvuorattujen kenkien kanssa tapahtuvaan kihtikoipiseen kävelyyn, ja suuntavaistosta ei ole juuri hyötyä, sillä seuraavan kohteen sijainnista ei anneta minkäänlaista osviittaa. Soihtujen kerääminen, reitin merkitseminen niillä ja kompassin avulla suunnistaminen ovat tärkeässä roolissa. Sukelluspukuun kiinnitetyt moottorit mahdollistavat pitemmät hypyt ja näiden hallitseminen tarkoittaa samaa kuin hengissäpysymistä. Kuolema korjaa helposti suojapuvun joutuessa liian kovan paineen alle esimerkiksi syvänteeseen pudotessa. Lisäksi happivarannot ovat rajalliset. Etenkin seikkailun alkupuolella hapen täyttöpaikat ovat harvassa, joten tutki-etsi-palaa-täytä happivarasto-kokeile toista suuntaa -kuvio toistuu aivan liian usein.
Toimintaa veden alla esiintyy silloin tällöin tarjoten pieniä piristysruiskeita matkantekoon. Vihamielisen otuksen lähestyessä ja musiikin paisuessa kauhuelementti on kohdallaan, mutta pienet jumpscaret eivät oikein tahdo toimia. Paineen aiheuttamat hallusinaatiot lähinnä naurattavat, ja pelkokerrointa ei pääse kunnolla muodostumaan. Allekirjoittaneen mittava kauhupelihistoria voi tosin olla syy tähän. Pakokauhua kylvävät tilanteet piristävät peliä kuitenkin mukavasti, sillä aseistusta Narcosis tarjoaa vain nimeksi.
Mereneliöt riesana
Vaarattoman oloisia eläväisiä näkee alati ympärillä seikkailun edetessä. Pikkukalaosaston seassa, etenkin ahtaissa käytävissä uiskentelevat pienet mustekalat ovat silloin tällöin riesana. Nämä Alien-elokuvien facehuggereita muistuttavat öttiäiset eivät katso hyvällä reviirinsä rauhanrikkojia ja ne kiinnittyvät hyökätessään sukelluspukuun. Tarinan edetessä nähdään myös isompia kahdeksanlonkeroisia, jotka peittävät näkyvyyden sotkemalla pelaajan varusteet musteellaan. Verenhimoisempia lihansyöjiä edustavat isoleukaiset kalat tuovat vaihtelua kauhuosastolle. Fisut näyttävät kita ammollaan lähestyessään niin suurilta, että voisivat lähestulkoon haukata kokonaisen pään yhdellä puraisulla.
Taistelutilanteissa paniikin aiheuttama stressi moninkertaistaa hapen kulutusta ja vaikeuttaa etenemistä. Puukon huitaisun ajoitus vaatii tottumista, sillä kantama on ärsyttävän lyhyt. Veitsen kanssa kekkuloinnin ohella ympäristöä valaisevia soihtuja voi käyttää houkutteluun. Vihollisten pelottavuudesta huolimatta elämämittarina toimii jatkuvasti vain happilukeman tiiraileminen, sillä onnistuneet hyökkäykset kuluttavat vain O2:ta. Jäin kaipaamaan muutamia splatter-henkisiä kuolinanimaatioita, joita ei näe edes isokokoisten mörköjen uhriksi joutuneena.
Jykevämpää merenelävien kokoelmaa edustavat hämähäkin näköiset oliot, jotka käyttäytyvät kuin jättimäiset taskuravut. Pelottavien äänien lisäksi ne ovat Narcosiksen tappavinta osastoa, ja tämänkaltaisia otuksia olisi ilman muuta kaivannut enemmän. Varjoissa piileskeleminen, soihdut ja välttely kun ovat ainoat keinot selvitä hengissä "hämiksiä" vastaan. Turvattomuuden tunne iskee kuin moukari tällaisen ilmestyessä yllättäen näköpiiriin ja jännitystä saadaan heti aimo annos lisää. Tällaisenaan viholliskavalkadi on toimiva, mutta kovin yksipuolinen. Odotukset olivat parin tappajahain ja piraijalauman ilmestymisessä, vaikka nopeusero pelaajan löntystelyyn nähden olisi kuin kilpikonna Monzan radalla.
Tunteiden vuoristorataa
Vauhtisokeuden puuttumisesta huolimatta ja ensivaikutelman latistumisesta toipuneena Narcosiksen voi todeta olleen varsin mukiinmenevä tekele. Vaikka tietyt reitit tuli vaellettua moneen kertaan haukotusten saattelemana, niin jokin teoksessa kiehtoi. Osaltaan tämä oli myös uutuudenviehätystä, sillä en ole aiemmin pelannut tämäntyyppistä kauhuaspektilla varustettua seikkailupeliä. Uteliaisuus oli kantava voimavara koko ajan, ja keräilyhulluna persoonana pidin erilaisten kerättävien esineiden etsimisestä ja löytämisestä.
Jatkuva turhautuminen oikean suunnan haeskelussa ja samojen alueiden toistamisessa oli kenties se suurin miinus. Juonenkäänteitä ei muutamia radioviestejä lukuunottamatta ollut, ja spoileria vältelläkseni kerron vain hyvin pintapuolisesti, että käveleminen ja hyppääminen on varsin vaikeaa, mikäli kuvakulmaa on käännetty 90 astetta kyljelleen! Pituuden puolesta Narcosis ei ole kovin pitkäaikaista viihdettä, sillä sen saattaa pelata läpi muutamassa päivässä, peliajan ollessa noin 7-8 tunnin luokkaa. Parissa kohdassa niin sanottu tarkkuustasohyppely taas ei oikein istunut kauhupelin muottiin, jolloin toistoa saattoi tulla paljon.
Pelottavasta ilmapiiristä ei voinut puhua kuin kalajoukkion osalta, mutta varsin maistuva peli omassa genressään.
