Viimeinen toivo
Vuonna 2073 maata ravistelee mahdollisesti ihmisrodun sukupuuttoon johtava tautiepidemia. Ainoa toivo on uusi koti, Solaceksi nimetty asuttava planeetta, jonne tutkija Elea Jonesin mies on lähtenyt ensimmäisten joukossa tekemään tutkimusmatkan. Kaikki sujuu ongelmitta, kunnes radioyhteydet uudisasuttajiin katkeavat ilman syytä. Kolmetoista vuotta myöhemmin Elea suuntaa itse kohti mysteeristä planeetta tavoitteenaan ei enempää eikä vähempää kuin aviomiehensä kohtalon selvittäminen ja ihmisrodun pelastaminen.
Mielenkiintoiselta kuulostava tarina vajoaa keskinkertaisuuden syvään suohon. Elea tarjoaa kliseistä avaruusoopperaa väritettynä muutamilla pulmilla. Ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu teos lainaa vaatteensa Gone Homelta, sillä kaava on liiankin tuttu. Pelaaja tutkii esineitä, lukee tekstilogeja ja vaeltaa pitkin avaruusaseman kliinisiä käytäviä. Niin teknisesti kuin myös pelillisesti Elea on raakile: Graafinen ilme jää ainakin konsolialustalla todella suttuiseksi, ja ruudunpäivitys kärsii useista pätkimisistä läpi avausosan.
Lisäksi pelaajan on usein vaikea ymmärtää tarinan punaista lankaa. Muutamaan kerrokseen jaettua avaruusalusta saa koluta päästä päähän löytääkseen oikean paikan, eikä tavoitteetkaan aina aukea. Mainospuheissa luvataan, että elinympäristöjään voi tutkia tarkkaan, mutta todellisuudessa miljöö on hyvin staattinen. Astronauttiystävien sanalliset arkutkin sisältävät vain pari lausetta.
Huonompi vaihtoehto
Sana ”unohdettava” kuvaakin ensimmäistä osaa hyvin. Elean suurin ongelma on pulmien epäloogisuus ja ylipäätään kehno tarinankerronta. Tunnelmallinen pianomusiikki taustalla ei pelasta muuten tylsää kokonaisuutta. Tuleville osille jää paljon petrattavaa. Jos kaipaa avaruuteen sijoittuvaa tarinavetoista seikkailua, kannattaa katseensa suunnata mieluummin Tacoman suuntaan.
