Ulos kammioista oikeaan maailmaan
Olen aiemminkin sanonut, että perinteisten videopelien ja VR:n ero on sama kuin ikkunasta pihalle katselemisen tai itse pihalle menemisen välinen ero. Tavallinen TV-ruutu pysyy yhdessä ja samassa paikassa, vaikka kuinka päätä kääntelisi, joten kurkistelu pelimaailmaan täytyy tehdä aina saman vaihtelevan kokoisen reiän läpi. Virtuaalitodellisuudessa sen sijaan maailma levittäytyy ympärille. Jos jotain kiinnostavaa tapahtuu selän tai kulman takana, niin ei muuta kuin käännä päätä tai kallistu sen verran, että näet.
Vaikuttaa täysin ymmärrettävältä, kun pelaaja astuu ohjattavan hahmon nahkoihin, mutta miten ihmeessä tämä voi tehdä tyypillisesti kolmannesta persoonasta tarkkaillusta tasoloikasta yhtään totuttua parempaa? Sama kai se on, mitä siellä tapahtuu, minne pomppupetteri ei ole kuitenkaan menossa?
VR:n kohdalla mikään ei kuitenkaan ole ihan näin suoraviivaista.
Ravista vauva, väännä ja huuda
Astro Botissa sankaribottimme on joutunut intergalaktisen löllömonsterin ravistelemaksi, ja hänen kaverinsa sinkoutuvat viidelle lähiavaruuden planeetalle. Astro lähtee kokoamaan jengiä kasaan, ja taustatueksi pikkuveijari saa pelaajan avatarina toimivan isäntäbotin. Pelaajan hahmo etenee kenttää kuin kiskoilla ja vain yhteen suuntaan, joten kaikki mielenkiintoinen tekeminen jää Dualshockilla kontrolloitavan Astron huoleksi.
Kullakin tutkittavalla planeetalla on neljä kenttää sekä jakson huipentava pomoflaidis. Kultakin kentältä on löydettävissä kahdeksan bottikamua sekä maastossa lymyävä kameleontti. Yleensä nämä kaikki ovat sijoittuneet hiukan varsinaisen kulkureitin ulkopuolelle, joten pelaajan täytyy välillä nousta istuvasta asennosta pystyyn ja kurkistella kulmien taakse, reunojen yli sekä seiniin, kattoihin tai lattiaan kairattuihin onkaloihin. Pikkuveijarit sentään ymmärtävät huudella apua läheltä kulkiessa, mutta kameleonttien paikantaminen vaatii paikoin vuorovaikuttamista ympäristön kanssa.
Muutoin pelaaminen on suhteellisen standardia tasoloikkaa: Astro juoksee, hyppii, väistelee esteitä ja potkii vihollisia. Tosin tähänkin virtuaalitodellisuus tuo oman elementtinsä, sillä näytössä jatkuvasti leijuvaan ohjaimeen kytketään välillä erilaisia lisävarusteita, kuten vesipyssy tai taskulamppu, joilla autetaan Astroa voittamaan vastaan tulevia haasteita.
Kolmannen ulottuvuuden mahti
Virtuaalitodellisuus on helppo mieltää evoluutioaskeleeksi aika laimeaksi jääneestä 3D:stä. Syvyysaspektin lisääminen TV-peleihin ei lopulta tuonut kokemukseen merkittävää lisäarvoa. VR on sen sijaan todistettavasti mullistanut räiskinnän (osoituksena tästä Firewall Zero Hour), ja nyt sama vallankumous nähdään tasoloikissa. Vaikka suurin osa pelaamisesta onkin Astron ohjaamista, pääsee pelaajakin välillä osallistumaan toimintaan: Muun muassa pukkailemalla kohti potkittuja jalkapalloja tai täräyttämällä kypärällä rikki seinissä olevia heikkoja kohtia, jotta sankari pääsee pelastamaan jumiin jääneitä kavereita.
Astro Botin — samoin kuin aiemmin Firewallin — kohdalla havaitsin, että tämä uusi tapa kokea pelit on niin perustavalla tavalla aiemmasta poikkeava, että arvosanan antaminen tuntuu harvinaisen hankalalta. Riittävän hyvin toteutettu peruspeli päräyttää VR:nä yhtä voimallisesti kuin perinteiset lajityyppiensä huiput, vaikka potentiaalia jää selvästi vielä hyödyntämättä.
Odottelen siis edelleen VR-peliä, jolle voin hyvin mielin antaa viisi tähteä. Siitä huolimatta sekä Firewall että Astro Bot ansaitsevat paikan tämän vuoden parhaiden julkaisujen listalla. Suurin valittamisen aihe on se, että nykyisin TV-ruudulla pelaaminen tuntuu niin kovin lattealta.
