Mega Man 11 palaa sarjan juurille tarjoamalla sitä perinteistä tasoloikkatoimintaa, joka aikanaan pisti pelisarjan käyntiin. Sinisen robottipojan yhdestoista sinfonia tarjoaa paljon tuttua ja vain hitusen uutta.
Tuttu juttu
Nimikkeen tarina sekä suurimmat pelimekaaniset uudistukset pyörivät Double Gear -varusteen ympärillä. Jo alkunäytössä nähdään kuinka pelisarjan kiistakumppanit, tohtorit Light ja Wily, ottavat yhteen kyseisen keksinnön takia. Kovin erikoisia juonikuvioita ei tämän lisäksi ole tarjolla, sillä aiempien osien tapaan Mega Man suuntaa tuhoamaan kahdeksaa robottimestaria, joiden jälkeen vastaan asettuu itse Wily-pahis. Ei yllätyksiä tällä saralla.
Ja niinpä niin: Jos on nähnyt tai kokenut aiemmin Mega Man -pelejä, tietää pitkälti mitä tuleman pitää. Pelaaminen on tuttuun tapaan tasoloikkatoimintaa, jossa hypitään, pompitaan ja ammuskellaan. Pelaaja voi valita kahdeksasta pomovastustajasta, joiden kimppuun hypätä valitsemassaan järjestyksessä. Kun selviää robottimestarin kentän loppuun ja kukistaa lopussa odottavan taistelun, saa käyttöönsä tämän teemalla varustetun erikoisaseen. Jippona on, että kukin vastustajista on altis jonkun toisen pahiksen aseelle. Kun oikean järjestyksen keksii, helpottuvat taistelut huomattavasti.
Pomovastustajilta nyysittäville aseille pitää näyttää peukkua, sillä ne ovat kiitettävän erilaisia ja parhaimmillaan varsin hupaisia. Yksi tussari tiputtaa katosta tiiliä vihulaisten päälle, toinen losauttaa useampia pomppupalloja ilmoille ja singontaanpa sankaria itseäänkin vihulaisia päin. Tarjolla on hauska kattaus ominaisuuksia, joista useista on hyötyä myös tasoloikatessa.
Uudet vaihteen silmään
Uutuuttaan kiiltävä Double Gear -ominaisuus ansaitsee kehuja. Se koostuu kahdesta toiminnosta, jotka antavat siniselle robopojalle voimaa ja nopeutta. Yhtä olkanappia painettaessa kaikki sankarimme ympärillä tapahtuva hidastuu huomattavasti, mikä helpottaa etenkin tukalissa tasoloikkatilanteissa. Toinen vaihde saa puolestaan käytössä olevan aseistuksen huomattavasti voimakkaammaksi, oli kyseessä sitten Mega Manin perustussari tai pomovastustajilta napsittu pyssyke. Kun ominaisuudet aktivoi yhtä aikaa, on sininen pommittaja hetken aikaa sekä nopeampi että voimakkaampi.
Vauhtia ja voimaa ei voi käyttää jatkuvasti, sillä vaihteiden käyttö kuluttaa erillistä mittaria. Parasta koko hoidossa on, että mittari täyttyy itsestään muutaman hetkosen odottelun jälkeen. Mikään ei siis estä käyttämästä Double Gearia läpi pelin, mikä tekee kokemuksesta huomattavasti hauskempaa ja sulavampaa.
Palomies, lakimies, aikamies, nuorimies
Jokaisella kentällä on oma teemansa, joka vastaa sen lopussa odottelevaa pomovastusta. Mukana on tottahan toki perinteisen tylsät tuli- ja jääkentät, mutta koettavana on myös kekseliäämpääkin materiaalia. Selkeästi eniten huomiota herättää reitti Bounce Manin luokse, mikä on kuin suoraan jonkin sortin faniprojektista. Ja tämä on tarkoitettu kehuna.
Mega Manin yhdestoista sinfonia antaa pientä osviittaa jostain uudesta. Demostakin tuttu Block Man -vastustaja näet muuttuu isoksi korstoksi kesken pomotaistelun, mikä on suorastaan ennenkuulumatonta. Eihän näin kuulu tapahtua tässä pelisarjassa. Myös muut loppupomot osaavat käyttää Double Gear -varustetta nopeuttamalla vauhtiaan tai vaihtamalla hyökkäysmänöövereitään kesken kaiken. Kuulostaa vähäiseltä, mutta eipä sitä paljoa muuta tällä saralla ole tarjolla.
Haastetta Mega Man 11:ssä piisaa. Normal-vaikeustaso on yllättäen varsin haastava kokonaisuus, joka ei välttämättä sovi kaikille. Viimeistään yksi Wily-kenttien pomovastus saa hamuamaan helpompaa vaikeustasoa ja heti paikalla. Mikään ei myöskään harmita niin paljon, kuin kuoleminen kertakosketuksesta tappavaan piikkipalloon kentän loppupuolella ja paluu alkua kohti. Ja tosiaan, sarjan aiemmista osista tutut kertaosumasta kuolettavat piikkiansat tekevät totta kai paluun, joskaan joka kentässä niistä ei joudu kärsimään/nauttimaan. Casual-vaihtoehto useampine välietappeineen lieneekin sopiva monille.
Lisää tekemistä ja hupia saadaan kattavanpuoleisesta haastepelimuodosta, jossa muun muassa kerätään ilmapalloja sekä kukistetaan koko pomokatras yhteen putkeen. Omia tuloksiaan voi verrata Leaderboard-taulukoista muihin pelaajiin.
Kestää katseet
Nimikkeen sarjakuvamainen ulkoasu on varsin oivallinen. Kolmiulotteista ja kaksiulotteista yhdistelevät maisemat sekä hahmot ovat kaikkinensa mukavaa katseltavaa.
Mega Man -pelien musiikit ovat parhaimmillaan tarttuvia renkutuksia, jotka iskevät kuin tuhat volttia. Tällä kertaa musisointi iskee noin kymmenen voltin voimakkuudella, sillä suurempia kohokohtia ei ole. Tarjolla on kelpo sävellyksiä, joista tuskin jää kerrottavaa jälkipolville. Poikkeuksena tähän on kuitenkin Blast Manin kentän menevä ralli.
Kaikki dialogi on ääninäyteltyä aina Mega Manista Wily-ryökäleeseen. Robottimestarit ovat hauskan äänekästä sakkia, jotka huutavat jotain sopivan kornia monologia ennen ja jälkeen pomotaistojen. Itse pääosassa heiluva sininen robottipoika kuulostaa hitusen liian poikaselta, mutta tämä on vain pieni nurina.
Positiivisen puolelle
Mutta miten se tärkein, onko peliä hauskaa pelata? Lyhyesti sanoen: kyllä, enimmäkseen. Mikäli käyttää Double Gear -ominaisuutta sekä pomovastustajien aseistuksia, on meno varsin mukavaa. Kontrollitkin ovat kiitettävän selkeät ja niiden kustomointi onnistuu pelaajan niin halutessa. Erikoisaseistuksiakaan ei tarvitse hakea taukovalikon kautta, vaan niihin pääsee käsiksi kallistelemalla oikeaa analogitattia. Kätevää. Toisaalta aiemmin mainitut äkkikuolemat ja koko hoidon tuttuus saavat toivomaan enemmän. Kenties sitten mahdollisessa Mega Man 12:ssa?
Mega Man 11 tarjoaa pelaajilleen juuri sellaisen Mega Man -kokemuksen, jota Mega Man -peliltä sopii olettaa. Uusia tuulia ei mahdottomia ole, mutta kun tämän tietää, on luvassa hauska kokemus. Haastava sellainen.
