Puolitotalitaristinen valtio on vaalien kynnyksellä, vaikka diktaattorin elkein hallitsevan Tyrakin voitto vaikuttaa selvältä. Valtion tiukat otteet ovat saaneet nuorison pakenemaan maasta ainoaa reittiä pitkin – tie ysikutosen raja-aseman kautta. Mutta onko tärkeintä selviytyminen vai taisteleminen demokratian puolesta?
Matka ja sen määränpää
Pelaaja ohjaa kerrallaan yhtä kotoaan karannutta nuorta, jonka pitkä vaellus kohti rajaa on alkanut. Taskussa on muutama lantti, voimat ovat vähissä ja liikkuva poliisi etsii kadonneita nuoria. Ei muuta kuin peukku pystyyn ja toivomaan, ettei seuraava ohiajaja ole poliisi tai psykopaattinen murhaaja. Keskimäärin kyytikaverien juttuseura on hyvin mielenkiintoista – myös poliisin ja murhaajan.
Käytännössä matkustustapoja on lukuisia. Kukkaron pullistellessa alle voi ottaa bussin tai jopa taksin, budjettivaihtoehtoina taas ovat liftaus, apostolinkyyti ja jopa auton varastaminen. Sen minkä rahassa säästää, yleensä energiassa menettää. Lisäpalkkeja energiamittariin saa syömällä, juomalla ja nukkumalla. Yleensä näihin löytyy lukuisia mahdollisuuksia, ja energia tuntuu tippuvan vain harvoin.
Jokainen etappi johtaa lähtökohtaisesti kohtaamiseen yhden sivuhenkilön tai parivaljakon kanssa. Kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia, vaikka kohtaamiset ovatkin hyvin erilaisia. Esimerkiksi gonzorosvot Stan & Mitch yrittävät pelastaa TV-tähti Sonyan murhaajalta. Sonya taas on ihastuttavan rasittava, eliittielämää viettävä Tyrakin virallinen puhetorvi. Hahmojen välinen suhdespagetti avautuu vähän kerrallaan.
Rahan ja energian lisäksi sivuhahmoilta on mahdollista saada erilaisia tiirikoinnin tai onnekkuuden kaltaisia pysyviä lisätaitoja, jotka säilyvät kierrokselta toiselle. Nähtäväksi jää miten toisilleen tuntemattomat karkulaiset pitävät kiinni kyvyistään. Joka tapauksessa niiden avaaminen helpottaa peliä merkittävästi, sillä esimerkiksi erilaiset lukitut kaapit sisältävät usein paljon rahaa ja ruokaa. Mukana on myös sisältömarkkinointia, sillä taidot on nimetty erään tietokonemerkin mukaan.
Yhtä kierrosta suurempi tarina
Tarina koostuu kokonaisuudessaan kuuden nuoren pakomatkasta. Seuraava kohtaaminen valikoituu dynaamisesti, ja ainakin matkustusväline vaikuttaa asiaan. Matkanteon tapoja kannattaa vaihdella, sillä osa tapahtumista vaatii esimerkiksi bussin tai auton kyydissä olemista. Ilahduttavasti poikkeuksetta kaikki pienet episodit ovat mielenkiintoisia ja joskus jopa jännittäviä. Osa minipeleistä on oikeasti hauskoja, mitä voi pitää saavutuksena.
Pakomatka huipentuu maan raja-asemalle, jossa temppu rajan ylittämiseen pitäisi keksiä. Keinot ovat monet, vaikkakin matkalla kerätyt resurssit ja taidot vaikuttavat vaihtoehtoihin. Kovakuntoiset kipuavat vuoren yli, massikeisarit taas ostavat salakuljetuspakettimatkan. Samaa keinoa ei voi käyttää kahdesti, sillä tullimiehet hoksaavat ja sulkevat reitin seuraavalla kierroksella.
Kun viimeinenkin nuori on saateltu rajan yli tai mullan alle, seuraa pelaajan ratkaisuista riippuvainen loppuratkaisu. Matkalla on voinut olla joukko eksplisiittisiä valintoja, mutta noin joka toinen keskustelu mahdollistaa vallankumous-, äänestys- ja pakopisteiden keräämisen. Nämä ohjaavat loppuratkaisua kohti enemmän tai vähemmän rauhallista vallanvaihtoa, tai sitten nuorten joukkopakoa.
Läpipeluuohjeiden lukeminen tulee olemaan mielenkiintoista, mutta ainakin itse onnistuin saavuttamaan melko onnellisen loppuratkaisun. Kohtaamisia sivuhahmojen kanssa kertyy rajallisesti, joten kaikkien hahmojen juonipolkua ei ole mahdollista avata yhdellä pelikerralla. Toisella kierroksella käytössä ovat kaikki aiemmin avatut bonustaidot, mutta kohtaamiset nollautuvat, joten samoja tapahtumia voi joutua hinkkaamaan toiseen kertaan.
Tarinapeli vai roguelite?
Road 96:tta on markkinoitu ainutlaatuiseksi proseduraaliseksi tarinapeliksi. Tämä on totta, vaikkakin käytännössä tarjolla on viitisenkymmentä esikirjoitettuja kohtaamista sivuhahmojen kanssa, joista kone arpoo seuraavat tapahtumat tiettyjen reunaehtojen puitteissa. Vaikeusaste on tuunattu melko helpoksi, joten matkasta nauttiminen on vaivatonta. Itse onnistuin tapattamaan vain yhden veijarin, ja siinäkin kyse oli tietoisesta uhrautumisesta.
Kumpi Road 96 sitten on, narratiivinen peli vai roguelite? Vastaus on helppo: kyseessä on tarinapeli, joka on paketoitu erityisen mielenkiintoisiin toiminnallisiin kääreisiin. Vaikka mukana on paljon kävelyä ja turinointia, olisi vääryyttä väittää peliä kävelysimulaattoriksi. Runsaan tarinan seassa on kourallinen satunnaista selviytymistoimintaa, joten kutsuttakoon tätä vaikkapa narratiiviseksi rogue-superlightiksi.
Ilahduttavasti pelillä on läpipeluuarvoa, sillä yhden kierroksen jälkeen mysteerin tuntu ei ollut täysin kadonnut. Hahmot ovat hyvin erilaisia. Osa dramaattisia, toiset trillerimäisiä ja osa koomisia. Itselläni kävi huono tuuri, sillä ensimmäisellä kierroksella kohtasin vain puolet Stan & Mitch -ryövärikaksikon seikkailuista. Ei muuta kuin uutta kierrosta sisään!
