Mihin me jäimmekään?
Ensimmäinen Psychonauts ei ollut hitti. Vaikka kriitikot ja muutamat äänekkäät fanit rakastivat sen anarkistista huumoria ja pöhköjä hahmoja, valtavirran yleisö ei lämmennyt sen surkealle ohjausmekaniikalle ja ailahtalevalle vaikeustasolle. Vuosien saatossa sen ikonografia kuitenkin löysi uusia faneja, eikä aikaakaan kun tunnetusti surkeasta muistista kärsivä internet alkoi vaatia jatkoa "rakastetulle" klassikolle. Nyt melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistava jatko-osa on juuri sitä, mitä fanit ovat toivoneet. Niin hyvässä kuin pahassa.
Psychonauts 2 jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Mikäli aiemman seikkailun yksityiskohdat eivät ole tuttuja, jatko-osa kertaa valtaosan tärkeimmistä hetkistä onnistuneessa alkuvideossa myös uusille faneille. Karattuaan sirkusperheensä huomasta liittyäkseen mielenvoimia hallitseviin psykonautteihin, sankarimme Raz löytää itsensä katalan juonen keskeltä tuhota koko organisaatio sisältä käsin. Lopulta pahis saadaan kiinni, ja untuvikko seikkailija lunastaa paikkansa psykonauttien agenttina. Tähän oli aikanaan hyvä lopettaa.
Jatko-osa lähtee käyntiin voitetun pahiksen kuulustelusta. Entinen arkkivihollinen paljastuukin vain kätyriksi, ja valtaosa edellisen osan tapahtumista nollataan tyystin. Uusi takapiru häärii varjoissa, ja Raz tippuu jälleen hierarkian pohjamutiin todistaakseen kykynsä samoille ihmisille, joille hän jo kertaalleen näytti kyntensä. Kesäleirin sijasta seikkaillaan psykonauttien päämajassa, joka ei lopulta eroa paljoakaan ensimmäisen pelin puoliavoimesta maailmasta. Vaikka näitä hahmoja ja tätä universumia on ilo nähdä jälleen, moni jatko-osan päätöksistä tuntuu vanhentuneelta jo alkumetreiltä lähtien.
Menneitä muistellen
Razin uuden seikkailun rakenne on likipitäen samanlainen kuin edeltäjänsä. Valtaosa pelistä vietetään psykonauttien päämajassa, josta avautuu episodi kerrallaan uusia alueita tutkittavaksi. Edeltäjänsä tavoin maailma on kaistapäinen ja läpeensä riemastuttava sokkelo tulvillaan sanaleikkejä, puujalkahuumoria ja kaskuja. Isä-huumorista nauttivat tulevat olemaan taivaassa. Visuaalisesti Henry Selickin ja Tim Burtonin tyyliä myötäilevä seikkailu on edelleen kaunista katsottavaa. Hahmot ovat personaallisia outouksia, joiden ulkoasu voisi helposti olla luontaansatyöntävä. Mutta jotenkin Double Fine -studio on onnistunut jälleen luomaan rakastettavan kavalkaadin ressukoita, joiden kanssa haluaa viettää aikaa. Ensimmäisen osan suosikit Milla Vodello ja Sasha Nein saavat myös enemmän tekemistä tällä kertaa.
Tuttuuden tunne ja nostalgia lämmittävät ensimmäisten tuntien aikana yllättävän tehokkaasti. Uusia taitoja ripotellaan tiuhaan tahtiin, ja psykonauttien päämaja on hersyvän hauskaa tutkittavaa. Mutta jossain välissä pieni epäilys alkaa kalvaa. Tämä kaikki ei ainoastaan ole tuttua, vaan suorastaan täyttä toistoa menneestä. Psychonauts 2 ei niin ikään tyydy muistelemaan menneitä kuin elämään parhaita hetkiään yhä uudestaan. Mikä ei itsessään ole pahasta, jos tämän yhdistäisi edes johonkin uuteen kuten vaikka parannettuun pelimekaniikkaan. Tätä Tim Schaferin pitkään hautoma projekti ei kuitenkaan saavuta. Raz hyppii, taistelee ja tutkii maailmaa tismalleen kuten kaksikymmentä vuotta sitten.
Mistä muodostuukin pelin suurin ongelma. Nimittäin jos ensimmäinen Psychonauts muistetaan hyvällä jostakin, se ei ole ohjauksesta. Raz nimittäin liikkuu yhtä sulavasti kuin lehmä ostoskärryssä, eikä erraattinen kenttäsuunnittelu ole kokenut minkäänlaisia parannuksia vuosien varrella. Kaikki on edelleen miellyttävän näköistä, mutta heti kun siihen yrittää saada kosketuspintaa huomaa miten kehno yhtälö on edelleen kyseessä. Tietyt voimat, kuten levitaatio ovat suorastaan raivostuttavan epätarkkoja, jopa kokeneelle tasoloikan ystävälle.
Tähän kun vielä yhdistetään alati vaihtelevat kuvakulmat ja hyvin tiukkaan rajattu kamera, niin Psychonauts 2 turhauttaa tasan samoilla osa-alueilla kuin edeltäjänsä. Luulisi Schaferin tiimeineen oppineen tästä jotain vuosien varrella.
Jotain jokaiselle
On kuitenkin jollain tasolla nostettava hattua Psychonauts 2:sen järkähtämättömälle tavalle pitäytyä vanhassa kiinni. Resoluutio on toki parantunut ja hahmot ovat entistä ilmeikkäämpiä mitä ne olivat vuosia sitten. Mutta jos laittaisi alkuperäisen Xbox-konsolin seikkailun vierekkäin tämän kanssa, olisi helppoa luulla kyseessä olevan enemmän remasterointi tai Resident Evil 2 -tyylinen uusintaversio. Tämä ei sinänsä ole moite varsinkin jos sarjan edellistä osaa muistelee lämmöllä, mutta sitä ei voi ohittaa myöskään olankohautuksella. Yksi sarjan kantavia teemoja on vanhasta irtautuminen ja entisten liiallisen muistelemisen aiheuttamat taakat. Tuntuu ironiselta, että peli itsessään kompastuu tähän samaan suohon ilman minkäänlaista introspektiota. Uusia kenttiä tulee toki ihasteltua parantuneen raudan ansiosta, mutta vanhat parrat saattavat muistaa nähneensä isoja osia näistä aiemminkin.
Kaikki toiminnasta kenttien tutkimiseen on tuttua entuudestaan. Maailmasta kerätään Psi-pisteitä ja avaimia, joilla avataan niin henkisiä lukkoja kuin uusia voimia. Toiminta yhdistää turpasaunoja ja pulmanratkontaa, mutta välillä peli hukkaa kultaisen langan yrittäessään änkeä liikaa ideoita yhteen muottiin. Onneksi kuitenkin animaatioelokuvan lailla viilettävä tarina ei kertaakaan tunnu tylsältä. Suvannot unohtuvat hetkessä, kun hahmojen välistä draamaa pääsee seuraamaan eturivistä.
Parannuksia on tehty myös kauttaaltaan. Pelin esteettömyysvaihtoehdot ovat erinomaisia, ja varsinkin audiovisuaalisella puolella valintojen määrä on kiitettävä. Schafer tiimeineen on tällä saralla pysynyt ajan hermolla ja Psychonauts muistuttaa pelaajia heti alkuunsa sen ajoittain yllättävänkin rankoista teemoista. Pelissä on nyt myös erinomainen vaihtoehto kokea seikkailu kuolemattomana, jolloin kaikki pääsevät kokemaan Razin seikkailun omalla tahdillaan. Lisäys on loistava ja sellaisen kuuluisi löytyä jokaisesta pelistä.
Tulevaisuutta ajatellen
Psychonauts 2 on vioistaan huolimatta mukiinmenevä jatko-osa, joka samalla petaa toivottavasti vielä parempaa kolmatta seikkailua. Schaferin luoma maailma on kiehtova sekoitus elokuvan ja kirjallisuuden parhaita esikuvia, joista Terry Gilliam -tyylinen byrokraattinen dystopia istuu vauhkoon agenttiseikkailuun saumattomasti. Sen suurimmat kompastuskivet juontavat outoon tarpeeseen toistaa vanhoja kuvioita tarkasti, vaikka tarina ei niitä tarvitse. Varsinkin kun ensimmäinen peli ei sinänsä ole rakastettu klassikko, jonka mekaniikkoja oltaisiin kaivattu takaisin.
Onneksi Raz ystävineen ovat niin hurmaavia, että nikottelut ohittaa suhteellisen helposti. Uusille tulokkaille Psychonauts 2 on tervetullut vaihtoehto, joka parhaimmillaan tutustuttaa uuden sukupolven vaihtoehtoiseen tapaan tutkia omaa sielunelämää. Kunhan vaan selviää turhauttavista tasoloikista ensin.
