Ikisuosikki Sherlock Holmes on saanut viime vuosina ansaitsemaansa huomiota, kiitos BBC:n tv-sarjan ja nimikkohahmoa näyttelevän Benedict Cumberbatchin. Monitahoinen ja nerokas salapoliisi ratkoo yhdessä uskotun ystävänsä tohtori Watsonin kanssa rikoksia sekä muita Holmesin mielenkiinnon jollakin tasolla herättäviä mysteereitä. Samalla parivaljakko saa Scotland Yardin koppalakit näyttämään ryhmältä typeryksiä.
Ukrainalaisella Frogwaresilla on myös pitkä historia brittidekkarin parissa, ja uusin teos, Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter, on laskutavasta riippuen jo studion yhdeksäs Sir Arthur Conan Doylen hahmoa tulkitseva nimike. Neljään tapaukseen ja taustalla rullaavaan päätarinaan jaettu paketti jatkaa tekijätiimin perusvarmaa suorittamista, mutta täydellisen seikkailupelin salaisuus jää kehittäjiltä edelleen ratkaisematta.
Etsivä löytää
Frogwaresin Sherlock-sarja sijoittuu lähdemateriaalin tavoin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan jolloin rikostutkimus oli vielä lapsenkengissä. Rötökset ratkottiin päättelykyvyllä ilman rikosteknisiä apuvälineitä. Holmesin intohimo kemiaan ja korkea älykkyysosamäärä luovat pohjan mestarietsivän menestykselle, kun taas tohtori Watsonin rooliksi jää toimia vastapainona sosiaalisesti haparoivalle erakolle.
Tarinan keskipisteessä on tälläkin kertaa legendaarinen Baker Streetin asunto. Sherlockin tytär – kyllä, luit oikein – saapuu sisäoppilaitokselta lomalle, jolloin synkkä salaisuus nousee piinaamaan päähahmomme psyykettä. Pääjuonta kuljetetaan neljän rikostapauksen taustalla. Käsikirjoitus takaa viihdyttävän kymmentuntisen erinäisten persoonien rinnalla, mutta harmittavasti juoni vesitetään loppuratkaisun osalta pakottamalla pelaaja tekemään kriittisiä dialogivalintoja. Väärä vastaus palauttaa kohtauksen alkuun, joten dramaattinen loppunäytös kärsii inflaatiosta useammalla yritys-edehdys-kierroksella.
Siinä missä Telltalen seikkailupelit ovat enemmänkin interaktiivisia tarinoita, Sherlockin tekijätiimi lähestyy genreä enemmän vanhan koulukunnan näkökulmasta. Pelaaminen koostuu rikospaikkojen tutkimisesta, todisteiden analysoinneista sekä osallisten haastatteluista. Näiden lisäksi vastaan tulee satunnaisia reaktiotestejä ja muita minipelejä. Lopuksi tehdään todisteiden valossa päätelmä syyllisestä, ja tuomitaan tekijä mustavalkoisessa moraalivalinnassa. Tutkimukset etenevät jouhevasti omalla painollaan, eikä vaikeustaso ole muutamaa epäloogista pulmaa lukuun ottamatta korkea.
Ennakkoon luvattu avoin maailma jää pr-osaston sanahelinäksi, ja tarina etenee varsin lineaarisesti alusta loppuun. Muutamat paikat ovat avoimempia kuin muut, mutta loppujen lopuksi pelaajalla on aina vain yksi selkeä suunta ja päämäärä. Lontoon sivukadut eivät nykytrendin vastaisesti tarjoa kerättäviä esineitä tai ääninauhoja.
Paholainen on yksityiskohdissa
The Devil’s Daughter on studion toinen nykykonsoleille ilmestynyt Sherlock-sarjan osa. Edellinen julkaisu Crimes and Punishments oli kaikin puolin viihdyttävä, vaikkakin hieman kömpelö tuttavuus pelattavuuden osalta. Sama linja jatkuu Paholaisen tyttären kanssa. Unreal Engine -pelimoottorin päälle rakentunut salapoliisitarina näyttää hyvältä kuvissa, mutta liikkeessä animaatioiden ajoittainen kankeus pistää silmään. Teoksen taustalla pyörii myös suomalaista teknologiaa Umbra-grafiikkaoptimoinnin muodossa.
Lisäksi ruudunpäivitys takeltelee varsinkin hahmon ottaessa juoksuaskelia tai ihan vain kamerakulmaa käännettäessä, eikä tekstuurien hidas latautuminen suoranaisesti paranna kokemusta. Läpäisyn aikana eteen tuli myös pari etenemisen tappavaa bugia, jotka onneksi ratkesivat edelliseen tallennuspisteeseen palaamalla. Loppujen lopuksi tekniset murheet eivät vaikuta pelikokemukseen liialti seikkailun verkkaisen temmon takia, vaikka ne yleisfiilistä laskevatkin.
Loppuratkaisu
Kaikesta kritiikistä huolimatta Sherlockin uusin esiintyminen soljuu mukavasti eteenpäin. Se tarjoaa genren ystäville muutamia nautittavia aivopähkinöitä sekä neljä toisistaan tarpeeksi eroavaa rikostutkimusta. Kokonaisuus jää teknisistä ongelmista huolimatta positiivisen puolelle, joten seikkailupeleistä ja varsinkin studion edellisistä teoksista nauttiville Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter on kelpo julkaisu. Seuraavaan osaan kaivataan tosin jo suurempia uudistuksia, sillä tällaisenaan Frogwaresin uutukainen on Crime and Punishment eri juonella. Uhkana on, että mestarietsivä jää NHL-sarjalle tyypilliseen vuosipäivityslimboon.
