Sirpaloitunut kotirintama

THQ:n omistuksen päätyttyä pelimekaniikkaa muokattiin tiiviistä putkiräiskinnästä kohti avoimen maailman toimintarymistelyä. Pelkän Call of Dutyn apinoimisen sijaan jatko-osa pyrkii lainaamaan ideoitaan useammilta hiekkalaatikkogenren kärkinimiltä. Kovasta yrityksestä ja useampaan otteeseen lykätystä julkaisustaan huolimatta kehitysprosessin mutkikkuus näkyy ikävän selkeästi lopputuloksessa.

Isä aurinkoinen kylässä

Homefront: The Revolution perustuu edeltäjänsä tapaan ajatusleikille merkittäväksi suurvallaksi nousseesta Pohjois-Koreasta, joka onnistuu yllättämään jenkit housut kintuissa. Jatko-osa ei silti sijoitu samaan kaanoniin, vaan kertoo oman versionsa tapahtumista. Dambuster Studiosin vaihtoehtoisen todellisuuden mukaan kaukoidän diktatuurin voittokulku alkaa jo 1970-luvulla, kun propellihattujen kansoittama Piilaakso syntyy Kalifornian sijaan Korean niemimaalle. Ennennäkemättömien teknisten innovaatioiden voimin itsensä suurten pelureiden joukkoon nostava valtio ujuttautuu ennen pitkää jopa Yhdysvaltojen aseteollisuuden hovitoimittajaksi, vaan ei ilman taka-ajatuksia.

Kaupiteltuun arsenaaliin kätketään koodinpätkä, jolla myyjä pystyy muuttamaan edistykselliset vimpaimensa romuraudaksi pelkällä napin painalluksella. Tempun seurauksena amerikkalaiset voivat ainoastaan seurata avuttomina vierestä, kun Pohjois-Korean joukot aloittavat maihinnousunsa. Varsinainen tarina alkaa vuoden 2029 Philadelphiasta, joka on ollut miehitettynä nelisen vuotta. Varjoissa toimiva vastarintaliike on jo helisemässä, eikä uusi isäntä kohtele alkuperäisiä asukkaitaan järin hellämielisesti – toisin kuin joka tuutista syötettävä propaganda antaa ymmärtää. Pelaajan tehtäväksi jää luonnollisesti sovittaa sankarin viittaa harteilleen ja nostaa vanha kunnon tähtilippu uudelleen salkoon liehumaan.

Homefront miehittäjät.jpg

Pöhköstä asetelmasta huolimatta kehittäjän kyhäämä dystopia maalaillaan ruudulle ainakin ensimetreillä uskottavasti. Miehittäjän joukot tuntuvat uhkaavilta paikalle hälytettävine jättimäisine tukialuksineen, ja jokaista nurkkaa tarkkailevat valvontakamerat seuraavat herkeämättä kansalaisten liikkeitä. Toisin kuin sataan kertaan nähdyt New York tai Los Angeles, on Philadelphia temmellyskenttänä suhteellisen tuore ja samalla mielenkiintoinen tuttavuus. Laaja kaupunki jaetaan useisiin toisistaan selkeästi erottuviin alueisiin. Kilteimmin Korealaisten käskytykseen alistuneissa kortteleissa pääkadun rakennukset ja ympäristöt näyttävät siisteiltä, vaikka nurkan taakse kurkaamalla paljastuu karumpi todellisuus. Merkittävä osa entisestä metropolista on kuitenkin taisteluiden jäljiltä raunioina, ja suurimman vihan kohteeksi joutuneissa sektoreissa selviytyäkseen täytyy turvautua kaasunaamariin.

Kulissit kaatuvat

Onnistuneen miljöön ohella Homefront: The Revolutionin muutkin osa-alueet vaikuttavat vielä paperilla hyvältä. Maailmassa riittää yllin kyllin tekemistä myös pääjuonen ulkopuolella, kun kartta täyttyy vallattavista alueista, sivutehtävistä sekä erilaisista pienemmistä satunnaiskohtauksista. Ylivaltaa murennetaan takaisin kansalle kortteli kerrallaan kuin Infamous: Second Sonissa konsanaan. Hahmonsa varusteita ja näyttäviä aseita pääsee kehittämään toimivaksi todettua Far Cry -kaavaa noudattaen. Puuhakassista ei unohdeta eksoottisempiakaan vastarintasoturin leluja, kuten hakkerointityökaluja tai radio-ohjattavia räjähdeautoja. Paikasta toiseen pääsee liikkumaan pikasiirtymien ohella prätkän sarvissa, ja saapa omien tukikohtien läheltä rekrytoitua apujoukkoja tehtäviin. Sankari taitaa jopa parkour-tyyliset kiipeämisliikkeet, jotka muistuttavat läheisesti viimevuotisen Dying Lightin vastaavia.

Kopioinnissa ei ole sinänsä mitään väärää, eikä pyörää tarvitse aina yrittää keksiä uudelleen. Homefront: The Revolution kuitenkin epäonnistuu yltämään yhdenkään esikuvansa tasolle. Suurimmaksi sabotööriksi paljastuu umpisurkea tekninen toteutus, joka vesittää kokonaisuudelta pohjan. Ruudunpäivitys nykii ja paukkuu eteenpäin sietämättömän kehnolla keskiarvolla. Tallennuspisteiden tai tehtävänantojen päivittämisen yhteydessä toiminta seisahtuu pahimmillaan sekunneiksi. Varsinaiset lataustauotkin venyvät käsittämättömän pitkiksi tukikohtien sisään siirryttäessä tai kuoleman korjatessa.

Yskivän toteutuksen vuoksi henki onkin toisinaan jo normaalilla tasolla herkässä, eivätkä kehittäjän suunnitteluratkaisut helpota urakkaa. Sankari kestää yllättävän vähän kuritusta siihen nähden, että pelaaja joutuu sotimaan käytännössä soolona koko armeijaa vastaan. Tietyissä peleissä toimiva resurssien pihtaaminen ei istu järkevästi Homefrontin konseptiin, kun vihollisia puskee päälle ovista ja ikkunoista. Panosten loppuminen taistelun tiimellyksessä ei lisää autenttisuuden tunnetta, kiristää ainoastaan hermoja. Kuolema ei yleensä palauta varsinaiselle tarkistuspisteellle, vaan lähimpään turvataloon tyhjennettyjen lippaiden kera. Useimmat piilopaikat varustetaan sentään resurssien täydennyspisteellä, mutta homma maistuu silti turhalta juoksuttamiselta.

Mukaan pyydettävistä kavereista on keskimäärin enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä järjen jättiläiset tukkivat tärkeitä kulkureittejä mukana roikkuessaan. Tervassa uitetun liikkumisen ohella inventaarion kankeus ärsyttää taistelun tiimellyksessä suunnattomasti. Suoranainen kömpelyys riivaa myös parkourmaista kiipeilyä. Läheiselle tasanteelle nouseminen päätyy suurella todennäköisyydellä sulavan kiipeämisanimaation sijaan typerännäköiseen paikoillaan hyppelyyn toiminnon aktivoitumista hätistellessä.

Raskaita tappioita

Hiomattomuuden tunne huokuu liian monesta osa-alueesta läpi. Keskusteluissa vastapuolet eivät noteeraa pelaajaa, vaan saattavat kertoa tarinaansa tyystin päinvastaiseen suuntaan. ”Satunnaiskohtaamiset” eivät tunnu enää järin satunnaisilta, kun sama panttivangin pelastusikoni ilmestyy viidennen kerran läheisen puiston nurkalle. Immersion syntymistä eivät edesauta pienemmätkään kosmeettiset bugit, kuten ovien läpi teleporttailevat tai takaperin kävelevät tekoälyhahmot. Uusia tukikohtia vapautettaessa konfliktit päättyvät tökerösti: Vallattava alue lunastetaan nappia painamalla, ja samalla viholliset katoavat kuin tuhkana tuuleen.

Päätehtävissä punainen lanka hukataan tehokkaasti, kun alun perin kiinnostavalta vaikuttaneeseen tavoitteeseen yltääkseen täytyy suorittaa tylsiä juoksupojan hommia ravaten kaupungin laidalta toiselle. Siviilien keskellä aseet pidetään piilossa, ja kohteesta toiseen edetään mahdollisimman vaivihkaa. Hiiviskelymekaniikka ei vakuuta. Katuja partioivat rivisotilaat hyökkäävät lähelle päästyään kimppuun ilman varsinaista syytä, joten ainoa vaihtoehto on pysytellä kyllin kaukana kartan punaisista täplistä. Toisaalta mahdollisen hälytyksen päättäminen on lapsellisen helppoa, kun nurkan takana odottavaan roskikseen sukeltaminen saa Pohjois-Korean eliittijoukot kerta toisensa jälkeen ymmälleen ja lopettamaan etsinnät.

Homefront moninpeli.png

Verkkototeutuksen osalta Dambuster Studios ei lähde haastamaan genren jättiläisiä kilpailullisella moninpelillä, vaan keskittää jäljelle jääneet paukkunsa yhteistyömuotoon. Nelihenkisten tiimien voimin joko hyökätään annettuihin kohteisiin tai puolustetaan tukikohtaa korealaisten vyörytykseltä. Moodi onnistuu viihdyttämään muutaman illan verran, kun kustomoitavilla hahmoilla lähdetään kimpassa pelastamaan kaupunkia. Järin pitkäkestoisesta huvista ei silti ole kyse. Tiimeille tarjotaan tässä vaiheessa ainoastaan kuusi noin kymmenminuuttista skenaariota, joita pyöritellä eri vaikeusasteilla. Lisää on kuitenkin luvattu ilmaiseksi lähitulevaisuudessa.

Homefront: The Revolutionia riivaavat ongelmat ja typerät suunnitteluratkaisut harmittavat aidosti, sillä pelissä olisi ehdottomasti potentiaalia. Pitkässsä kampanjassa on satunnaiset tähtihetkensä hitaasta temmostaan ja ontoista hahmoistaan huolimatta. Suurin syyllinen pannukakulle piilee kiistatta äärimmäisen kehnossa teknisessä toteutuksessa. Yleensä tässä vaiheessa kuuluu sanoa, että pelille olisi täytynyt antaa vielä kosolti lisäaikaa viimeistelyyn. Rehellisyyden nimissä Dambuster Studiosin luomus viihtyi kuitenkin jo niin pitkään kehityslimbossa, että joskus lienee fiksuinta niellä tappionsa.