Joskus toiveet käyvät kuin käyvätkin toteen. Tämän saa avaruuteen pääsystä haaveileva Jaster Rogue huomata joutuessaan sopivien sattumien sarjan kautta legendaarisen avaruusrosvo Dorgengoan tähtilaivalle. Aavikon hallitseman kotiplaneetan pölyt karisevat nopeasti kengänpohjista rakettimoottorien kuljettaessa miehistön kilpajuoksuun avaruuden himoituimman aarteen omistuksesta. Kiinnittäkää puujalkanne ja teroittakaa sapelinne huolella – Rogue Galaxyssä toiminta ei lopu kesken.
Rogue Galaxyn valttikortteja on ehdottomasti sen sci-fiä ja merirosvoromantiikkaa yhdistelevä maailma. Jaster seilaa aavan tähtimeren lukuisien saarien välillä hilpeästi purjelaivalla ja räiskii vastustajansa kumoon laserpistoolilla. Omaperäinen miljöö tosin onkin kipeästi tarpeen, sillä hieno seikkailufiilis peittää mainiosti pelin vähemmän hienoja puolia. Raikkaasta teemastaan huolimatta Rosvogalaksissa liikutaan eteenpäin kaikkia japaninroolipelien perinteitä kunnioittaen. Dorgenarkin miehistön seikkailu kulkee tiukasti raiteilla läpi kaupunkien ja vihamielisten olentojen täyttämien luolastojen. Ikiaikaisia hautaholveja ja teknotornien käytäviä kompataan läpi milloin jonkin hienon taikavärkin, milloin hätään joutuneen neidon perässä, mutta yhteistä reissuille on aina Jasterin ja kumppanien jälkeensä jättämä järjettömän kokoinen hirviöruumiskasa.
Kuumaa merirosvotoimintaa
Onkin pelin suuri onni, että tekijätiimi Level-5 pyöräytti siihen varsin näppärän taistelusysteemin. Hirviöväijytyksen yllättäessä örkkimörkit pomppaavat suoraan seikkailuruutuun iki-ihanan Chrono Triggerin tyyliin, eikä seikkailun tempoa pätkivää siirtymää erilliselle kamppailuareenalle ole. Hurjaa vauhtia etenevät kamppailut käydään reaaliajassa ja pelaaja liikuttaa kolmihenkisestä sankaritiimistä valitsemaansa hahmoa vapaasti pitkin kenttää tekoälyn hoitaessa joukkuetovereiden käskytyksen. Tavallisin ja toimivin hyökkäysmenetelmä on lyöntinapin rämpytyksellä irtoava muutaman sivalluksen pituinen iskusarja, mutta esimerkiksi lentävät viholliset pitää ensin pudottaa ilmasta joko tuliasein tai hyppylyönnein. Loputtoman napinhakkauksen estämiseksi jokainen lyönti kuluttaa pienen osan hahmon toimintapistemittaria, joka pitää täyttää vähän väliä pienellä huilitauolla kamppailun tiimellyksestä. Oikein ajoitettu torjunta saa mittarin kerralla täyteen, mutta jos unohtaa pitää huolta hahmokatraan toimintakunnosta, saattaa iso paha avaruussusi päästä puhaltamaan sankaritiimin hengiltä kun koko kolmikko pitää taukoa eikä pääse käsiksi haavat parantaviin taikajuomiin.
Maltti on muutenkin valttia, sillä Rogue Galaxyn viholliset lyövät lujaa ja tekoälykaverit ovat kärkkäitä kuolemaan. Ei ole mitenkään epätavallista, että saman jantterin joutuu herättämään takaisin elävien kirjoihin yhden taistelun aikana muutamankin kerran. Tasapainon vuoksi pelin parannusjuomapullot ovat kuitenkin sekä tehokkaita että halpoja. Jatkuva kuoleminen ei pahemmin jaksa rassata kuin pomotaisteluissa, kun toimivaa lääkettä saa kaupasta putelikaupalla mukaan sellaisiin hintoihin, että muiden japaninroolipelien sankarit saavat itkuraivareita kateudesta. Tosin pomotaisteluissa pelaajaparkaa vasta koetellaankin – usein pomomatseissa ainoa käypä taktiikka on yksinkertaisesti saada edes pari lyöntiä läpi ennen kuin oman joukkueen heppulit retkottavat jälleen hengettömänä taistelukentällä. Onneksi tällaiset hitsaussessiot ovat jokseenkin vähemmistössä, ja useimmista pomoista selviää kaikki pään tärkeimmät verisuonet ehjänä.
Ongelmakolmikko
Itse pomohirviöiden sijaan ongelmana ovatkin useimmiten kyseisten superörkkien asuinpaikat. Rogue Galaxyn luolastosuunnittelu on nimittäin useimmiten tyhmää, ja pahimmillaan aivan päätöntä. Pelin alussa tätä ei vielä huomaa, sillä viidakkoplaneetta Juraikan tiheä puusto tarjoaa kerrassaan erinomaiset puitteet hirviönlahtaukselle ja pienille ongelmapähkinöille. Ilmeisesti pelintekijät kuitenkin käyttivät Juraikaan kaiken luovuutensa, sillä sen jälkeen liki jokainen luolasto on pelkkää typerää, kopioi ja liitä -menetelmällä luotua käytävää toisensa perään. Aivoihin sattuu kun vain muistelenkin esimerkiksi Gladius-tornien tarjoamaa seikkailuelämystä: Neljä vihantäyteistä tuntia täynnä kiipeämistä ylöspäin samassa ruskeassa kiviputkessa samalla kun kahdeksan sekunnin luupeissa soiva viulunvinguttelu teki parhaansa repiäkseen korvani irti. Sama trendi jatkui pelin äänipuolella koko pelin ajan: Melodiat ovat sinänsä kivoja, mutta ne ovat todella lyhyitä ja pätkät lähtevät soimaan alusta vähän väliä, mikä tekee äänimaailmasta pitämisestä kovin vaikeaa.
Luolastosuunnittelun lisäksi pelintekijät oikaisivat myös hahmojen kykyjenkehitysjärjestelmän kanssa. Hahmojen parantaminen jakautuu taisteluista saatavien kokemuspisteiden ja ilmestyskartalta opittavien erikoiskykyjen kesken. Ilmestyskartta vastaa hieman Final Fantasy XII:n lisenssilautaa, mutta nyt taitokartalla edetään sijoittelemalla siihen seikkailun aikana löytyviä esineitä. Kun oikeat kamat länttää paikoilleen, hahmo oppii uuden kyvyn ja aukaisee samalla pari uutta reittiä kartalle tarkasteltavaksi. Ongelma on siinä, että käytännössä koko pelissä on vain kolmenlaisia kykyjä: massatuhotaikoja, taisteluissa käytettäviä hahmojen lyöntivoimaa ynnä muita ominaisuuksia parantavia taikoja sekä aina voimassa olevia ominaisuudenparantajia. Tämä tuppaa syömään kaiken jännityksen uusien erikoisliikkeiden hankkimisesta, kun koko kykyarsenaali on nähty parin ensimmäisen pelitunnin aikana. Varsinkin loppupelistä esimerkiksi mahdollisuus kurittaa yksittäisiä vihollisia taikahyökkäyksin olisi monipuolistanut taisteluja miellyttävästi.
Rogue Galaxyn kolmas suuri ongelma ovat simppelisti sanottuna sen juoni ja henkilöhahmot. Yhdeksänhenkiseksi kasvavasta sankarikatraasta on vaikea alkaa välittää, kun tyypeistä vain kolmea kehitetään muuten kuin sivulauseessa. Noin kokonaisuutena juoni on korkea pino aivan älyttömiä käänteitä ja lajityypin pahimpia kliseitä petoksista maailmanlopunpetoihin. Meininki on kauttaaltaan tyhmää, helppoa ja ennalta-arvattavaa. Ei sillä, että japaninroolipelien juonirima olisi yleensäkään kovin korkealla, mutta Rogue Galaxy sisältää jokseenkin ennenkuulumattoman määrän myötähäpeää ja epäuskoisia naurunpyrskähdyksiä herättäviä tilanteita.
Hyvän tuulen kesäpeli
Hassu juttu Rogue Galaxyssä on se, että vaikka pelistä iso osa on toteutettu melkoisen kyseenalaisesti, sen parissa on silti hauskaa ja aika kuluu rattoisasti. Rogue Galaxy on kuin pelaisi kesän suurta toimintaleffaa – vaikka puutteita on paljonkin, ne on lopulta helppo antaa anteeksi. Meno kun on koko ajan reippaan hyväntuulinen, maisemat näyttävät erinomaiselta ja taisteluissa on mahdollista räjäyttää planeetta hirviöiden alta vaikka joka ottelussa. Avaruusmerirosvoteema ja vahva tekemisen meininki ovat pelin ässäkortteja, eikä niiden synnyttämää seikkailufiilistä onnistuta tuhoamaan, vaikka yritys onkin paikoitellen epämiellyttävän vakuuttava. Aivot narikkaan jättämällä Rogue Galaxystä saa kuorittua varsin mainion roolipelin, josta riittää leppoisaa kivaa kymmeniksi tunneiksi.
