Kickstarter on ollut alku monelle peliprojektille, joskin varsinaiset menestystarinat voi toistaiseksi laskea yhden käden sormilla. Samaan kastiin loksahtaa Slipgate Studiosin Rad Rodgers, joka ammentaa estetiikkansa ja yleisen meininkinsä suoraan kultaiselta 90-luvulta. Luulisi, että tuolloin villiä nuoruuttaan elellyt arvostelija olisi pelin kanssa kuin kotonaan. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Games are bad for you, mmmmkay?
Tasohyppelyn tähtenä ei nähdä hassunhauskaa eläinhahmoa, vaan peleistä elämäänsä sisältöä ammentava Rad-poikanen. Nukkumaanmeno ei äidin komentelusta huolimatta houkuttele, joten temperamenttinen protagonisti imaistaan syystä tai toisesta suoraan television sisällä odottavaan virtuaalimaailmaan. Ylimielisen sankarin kaveriksi heittäytyy rääväsuinen sidekick Dusty, joka roikuskelee koko pitkän matkan pojan reppuselässä. Hassunhauskoihin tasohyppelyihinhän ei juonta liiemmin kaipaa, joten Slipgaten kyhäämä taustatarina ajaa asiansa kyllin hyvin. Ei muuta, kuin menoksi.
Metroidvania vai joku muu?
Rad Rodgers yhdistelee perusmekaniikoissaan pätevästi metroidvaniamaista tasohyppelyä ja sivustapäin kuvattua räiskintää. Simppelit kahden tatin mekaniikkaan luottavat kontrollit ovat hallussa heti ensimetreiltä alkaen, ja kokonaisuus tuntuu muutoinkin monessa mielessä tutulta. Ainakin tämä ysärinuori tunsi olonsa oitis kotoisaksi Radin parissa. Kahdessa ulottuvuudessa tapahtuva hyppeleminen on paikoitellen aavistuksen epätarkkaa, joten pieniä vahinkoja sattuu tämän tästä – ei kuitenkaan häiritsevissä määrin.
Hämmentävän laajat kentät rönsyilevät suuntaan jos toiseenkin, ja jopa alkupään alueiden koluaminen voi napata elämästä helposti yli puoli tuntia. Pikaiset muutaman minuutin sessiot voi siis suosiolla unohtaa. Harmaita hiuksia aiheuttaa myös kartan puute, sillä lopussa häämöttävän oven avaamiseen tarvittavat neljä artifaktia on piilotettu kentän syövereihin todella huolellisesti. Kaikki salaiset alueet ja muun kerättävän sälän kaivelevat perfektionistit ovat taatusti helisemässä Rad Rodgersin tarjoaman miljöön kanssa. Voi veljet, Metroid-henkinen navigaatiomahdollisuus olisi todellakin poikaa.
Eri alueet tarjoavat onneksi estetiikoiltaan kylliksi vaihtelua, jotta savotta ei käy heti kättelyssä yksitoikkoiseksi puurtamiseksi. Variaatiota haeskellaan myös sinne tänne ripotelluilla Dustyn kontolle jätetyillä pulmaosioilla ja täysin päättömillä hyppykeppikentillä. Erityisesti ensiksi mainitut ovat loppupeleissä vain turruttava hidaste jo muutoinkin turhan pitkiksi venyvissä pelisessioissa. Pääosin homma kuitenkin toimii mallikkaasti.
Nokkelaa dialogia ja loistavaa syntikkapoppia
Pääkaksikon välinen sanailu on nokkelaa, ja neljättä seinää rikotaan matkan varrella jatkuvasti. Puheissa vilahtelee vähän väliä erityisesti 16-bittiseltä aikakaudelta tutut kliseet, ja pikselihuuruisia kikkailuja käytetään mainiosti hyödyksi myös visuaalisessa annissa. Mikäli Dustyn ja muiden hahmojen rääväsuiset kommentit eivät miellytä, voi dialogin muuttaa halutessaan junioreille sopivaksi. Käsikirjoittajat eivät ole suinkaan menneet siitä, mistä aita on matalin, vaan tällöinkin rupattelu on enimmäkseen vähintään hauskaa. Ääninäyttelijäköörissä kuullaan muun muassa ikonisena Duke Nukemina murahtelevaa Jon St. Johnia.
Rad Rodgers loistaa muutoinkin erityisesti äänisuunnittelun saralla. Andrew Hulshultin säveltämä sähkökitaroin sävytetty syntikkapop-ääniraita on nimittäin alusta loppuun täyttä timanttia, jota kuuntelee mielikseen myös konsolin ollessa kiinni. Koko soundtrack on kuunneltavissa Spotifyssä, joten ei muutakuin tanssilattia täyteen ja kreisit retrobileet pystyyn!
Melkein, mutta ei aivan
Rad Rodgers yrittää osua ysärinostalgian perään halajavien sydämeen, onnistuen osittain kunnianhimoisessa missiossaan. Valitettavasti nokkela dialogi ja muutamat hauskat kikkailut eivät aivan riitä viemään kokonaisuutta mestariteosten harvalukuiseen joukkoon. Yritys on kuitenkin enemmän kuin hyvä, joten jatkoa Radin seikkailuille mieluusti soisin.
