Pitkitetty painajainen
Saksalaisen indie-studio Phantom 8:n luomus vaikutti vielä ennakkoon kiinnostavalta yhdistelmältä olan takaa kuvattua toimintaa, hiippailua sekä aina yhtä trendikkäitä uniteemoja. Salaiset toiveet jo heräsivät, että luvassa olisi jopa Remedyn hengentuotoksia muistuttavaa menoa. Espoolaisilta lainataan sankarin synkkämielinen monologeja pursuava ajatusmaailma, yliluonnollisten kykyjen hyödyntäminen taisteluissa sekä keski-ikäistyvän päähahmon yleinen olemus. Ikävä kyllä yhtymäkohdat oikeisiin laatupeleihin loppuvat tähän, sillä niin tarinankerronnallisesti kuin teknisesti Past Cure sukeltaa syvälle suohon.
Juonesta on kovin vaikea raapia mitään järkevää kasaan. Peli alkaa tarkoituksellisen sekavalla unikohtauksella. Muistinsa menettänyt päähenkilö Ian pyrkii pakoon painajaisestaan, jossa mannekiinimaiset figuurit kiusaavat ahtailla käytävillä samoilevaa sankaria. Kehittäjien visiossa varmasti painostavaksi tarkoitettu kohtaus jää kovin vaisuksi. Ianin alitajunnasta sikiävät mörköpoloiset kun liikkuvat naurettavan hitaasti ja tottelevat lyijyä jopa tehokkaammin kuin myöhemmin kohdattavat ihmisvastustajat.
Vekkarin soitua siirrytään samoilemaan päämäärättömästi Ianin asunnossa. Osio hakee tylsyydessään vertaistaan. Pian on jälleen aika mennä nukkumaan. Seuraavilla nokosilla opetellaan pillerien popsinnalla haalittavien kahden erityiskyvyn niksejä, mikä tapahtuu aivan liian pitkäpiimäisten tutoriaaliosuuksien kautta. Astraalimuodossaan Ian ei pysty järin kummoisiin ihmetempauksiin – ainoastaan sammuttamaan valvontakameroita sekä tutkimaan vartijoiden reittejä. Toisena temppuna nähtävä ajan manipuloiminen hidastaa vihollisten liikkeitä. Näistä kovin yksinkertaisista ja sataan kertaan nähdyistä kikkailuista revitään reipas puolituntinen pakollista koulutusta.
Meno tai tarinankerronta parane jatkossakaan, vaikka toimintaruuvia kiristetään. Tyyli muuttuu psykedeelisen alun jälkeen perinteisemmäksi räiskinnäksi loputtomia pukumiehiä vastaan. Muutamia suvantohetkiä lukuun ottamatta aikaa vietetään liikaa kuritusta kestäviä vastustajia ampuessa sekä välillä näiden ohi hiippaillessa. Positiivisen ajattelun kurssilla puhuttaisiin jonkinasteisesta tasalaatuisuudesta, sillä molemmat osa-alueet toimivat yhtä kehnosti. Ammuskelu on epämääräisen tähtäyksen kanssa painimista. Vartijoiden välttely on vuoronperään joko lapsellisen helppoa tai raivostuttavan turhauttavaa ahtaiden reittien vuoksi, sopivaa balanssia ei tunnu löytyvän missään vaiheessa.
Ei naurata
Karvaalta maistuvan kokemuksen sinetöi surkea tekninen toteutus. Past Curea voi kevyesti liioittelemalla verrata vähintään pari konsolisukupolvea vanhempiin tuotoksiin. Parhaina tuntomerkkeinä aikamatkailusta menneeseen mainittakoon hahmojen olemattomat kasvoanimaatiot sekä täysin staattiset ja umpitylsät kentät. Jo hetken kielen päällä pyörineet kehut Xbox One X -version sulavaa ruudunpäivitystä kohtaan saa nekin heittää romukoppaan loppupään notkahteluiden vuoksi. Ääninäyttely on käsittämättömän hirveää. Kaikki repliikit vedetään täysin samalla äänenpainolla suoraan paperista lukien, tilanteesta riippumatta. Toteutus melkein naurattaa, mutta ei kuitenkaan.
Viimeinen naula Past Curen arkkuun lieneekin, että sen huonous ei jaksa edes huvittaa. Lopputulos muodostuu ainostaan täydellisen yhdentekeväksi ja turhauttavaksi kokemukseksi, joka yrittää epätoivoisesti yhdistää eri genrejä ja teemoja yhteen sekamelskaiseen pakettiin. Tätä ei voi suositella edes kieroutuneen huumorin ystäville.
