Tapahtumapaikkana tulevaisuus
ANNO: Mutationem sijoittuu kauas tulevaisuuteen, aikaan jolloin hologrammit ja lentävät autot ovat jo normaali näky. Maailma on värikäs, sisältäen täydellistä cyberpunk-estetiikkaa, joka varmasti miellyttää genren faneja.
Päähenkilö Ann Flores on nuori nainen, joka kärsii Entanglelitis-nimisestä sairaudesta, joka saa hänet välillä menettämään kontrollin. Ann ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti löytää sairaudelle parannuskeinoa, ja tästä asetelmasta tarina lähtee liikkeelle.
Ann lähtee etsimään veljeään Ryania, joka on kadonnut jäljettömiin etsiessään lääkettä, jolla Annin sairauden voi parantaa. Lopulta Annille paljastuu, että hänen sairaudessaan on kyse jostain ihan muusta. Tässä kohtaa tarina muuttuu hieman sekavan puoleiseksi – näkökulma hyppii vihollisten puolella, eikä mistään juonen pätkästä tunnu saavan kunnolla kiinni. Pelaaja saa tietää vastauksia Annin taustaan nopeammin kuin Ann itse.
Tarinassa on hyvätkin hetkensä, ja sillä olisi ollut huolellisemmalla työstöllä mahdollisuuksia olla parempikin, mutta nyt tarinaan ei synny minkäänlaista jännitettä, sitä imua joka pakottaa jatkamaan. Sivutehtäviäkin löytyy, mutta niihinkään ei tule mitään pakottavaa tarvetta sitoutua.
Tarinan sujumattomuus johtuu osittain myös hahmoista. Ann on vähäilmeinen, eikä hänen persoonastaan tunnu saavan selkoa – hahmoon ei kerta kaikkiaan vain kiinny. Hänen paras ystävänsä Ayane taas edustaa yhtä äärimmäisen kulunutta, animesarjoissa nähtyä hahmotyyppiä: ylitsevuotavan pirteää tyttöä, joka puhuu korkealta ja kovaa, ja kutsuu ystäväänsä jatkuvasti hellittelynimin. Omalla kohdallani yksi pelin isoimmista haasteista oli Ayanen kiljumisen kuunteleminen, eikä puheäänen vaihtaminen englannin ja japanin välillä auttanut lainkaan.
Tarina noudattaa niin hyvässä kuin pahassa genrelle tuttuja polkuja, ja siihen joko jää koukkuun tai ei – itselläni kävi tällä kertaa jälkimmäinen, vaikka lajityypin pelejä rakastankin.
Tekninen toteutus tökkii
Pääosin ANNO: Mutationemia on mukavaa pelata. Ympäristöt ovat nättejä, musiikki luo tunnelmaa ja kadut ovat täynnä elämää. Mutta koska näkökulmaa ei pysty itse vaihtamaan, välillä on todella vaikea hahmottaa mihin suuntaan on menossa – ja joskus jää turhautuneena juoksemaan johonkin näkymättömään esteeseen, kun ei hoksaa, ettei kohdasta mennäkään eteenpäin.
Aseiden valinta oikeaa tattia kääntämällä on kaikin puolin huono ratkaisu, sillä se rikkoo taistelun rytmiä ja pahimmillaan aiheuttaa sen, että huomio herpaantuu kriittisellä hetkellä, kun Annin ase vaihtuu kesken kaiken. Taistelu itsessään ei ole sekään nautittavaa, sillä vihollisten voimaerot ovat välillä naurettavan suuria. Vahvemman vihollisen kaveriksi laitetaan usein heikompia, ja hyökkäyksiä tulee sitä vauhtia, ettei niitä pääse kunnolla pakoon edes helpolla vaikeustasolla. Muuten mitään peliä rikkovia bugeja ei löydy, mutta tekstiosuudet olisi ehkä kannattanut oikolukea kerran tai pari uudestaan, sillä dialogissa on runsaasti kirjoitusvirheitä.
Parhaimmillaan keskinkertainen
ANNO: Mutationem ei ole huono. Hieman hiomaton ehkä, mutta tällaisenaankin siitä pystyy nauttimaan, jos on kärsivällisyyttä taisteluihin ja paikasta toiseen juoksemiseen. Tarina jää pinnalliseksi, eikä se saa mielenkiintoa syttymään niin paljon, että pelaamista tekee mieli jatkaa. Itse luulin, että Ryanin etsiminen olisi vain pieni osa peliä – kunnes selvisi, että se on yksi tarinan kantavista voimista. Kannattaa kuitenkin tutustua, jos cyberpunk on mieluisaa, eivätkä hieman haastavammat taistelut haittaa.
Olisin kovasti halunnut pitää ANNO: Mutationemista enemmän, mutta ikävä kyllä tämä cyberpunk-maailma ei ollut minua varten.
