Shadows of the Damned

On vaikea olla innostumatta pelistä, jonka tekijäkaartiin kuuluvat Shinji Mikami (Resident Evil 4, Vanquish), Akira Yamaoka (Silent Hill) ja Goichi "Suda 51" Suda (Killer7, No More Heroes). Jokainen heistä on esittänyt aikaisempien peliensä yhteydessä visioitaan, ja puuttumatta siihen ovatko pelit taidetta vai eivät, jokaisen nimen on oppinut yhdistämään tietynlaisiin asioihin. Shadows of the Damnedissa näkyy, kuuluu ja tuntuu tekijöidensä kädenjälki. Peliä pelataan Resident Evil 4:n tyyliin hahmon taakse sijoitetun kameran kautta, ja Killer 7 -tyyliset absurdiudet lentelevät oikealta ja vasemmalta. Surumielisen musiikin maestroksi profiloitunut Yamaoka liikkuu tällä kertaa hieman kokeellisimmilla vesillä. Peli ei kuitenkaan ole kovista tekijöistään huolimatta osiensa summa, vaikka melko hurmaava tapaus onkin.

Rankka työ, rankat huvit

Pelaaja astuu Garcia Hotspurin arkeen, jossa tämän tyttöystävä siepataan heti kättelyssä Manalan maille. Eipä hätää – rotsi niskaan ja perään, sillä sattuuhan latinohurmuri olemaan ammatiltaan demoninmetsästäjä. Sukellus syvyyksiin ja lahtaus alkakoon. Uskollisena kumppanina Garcian mukana kulkee demonin rutiineihin kyllästynyt infernaalinen pääkallo, ihmisystävällisesti nimeltään Johnson. Tämän tehtävänä on huonojen juttujen heittelyn lisäksi konsultoida kaikenlaisesta vastaantulevasta ja pitää kirjaa asioista Wikipedia-henkisesti, mutta omintakeisesti Johnsonpedian avulla. Garcian ja Johnsonin ääninäyttelijät ovat hyviä ja kaksikon jutunheitto on paikoitellen yllättävän hauskaa. Keskustelut soljuvat luonnollisen oloisesti aiheesta kuin aiheesta, joskaan Tappava ase -elokuvien Riggsin ja Murtaughin sanailun tasolle he eivät kuitenkaan yllä.

Garcia on stereotypisesti huonohkoa englantia vääntävä (ja vielä huonommin sitä lukeva) latino ja Johnson vaikuttaa jonkinmoiselta rääväsuiselta salonkibritiltä. Ei pysty muistamaan, että onko missään pelissä koskaan virnistellyt samaan tapaan kuin Garcian letkautuksesta Johnsonin selitykselle siitä, kuinka demoniset lukitut ovet aukaistaan. Pelintekijöiden ehkä jopa Monty Pythonmaista absurdia logiikkaa noudattavat jutut ja demonimaailman faktat ovat parhaimmillaan aika hauskoja. Voisi esimerkiksi kuvitella, että yhtä ja samaa repliikkiä kirkuva pomo saisi kyllästymään asiallaan, mutta toisin kävi.

Johnson toimii myös Garcian pääasiallisena työvälineenä. Alkeimmillaan Johnson on soihtu, joka ympäristön valaisemisen lisäksi kelpaa myös lyömäaseeksi. Demonisilla pääkalloilla näyttäisi olevan myös taipumus muuttua erilaisiksi ampuma-aseiksi. Johnsonkanuunoita on tarjolla kolmenlaisia: pistooli, sarjatuliase ja isompi tykki. Pelin edetessä aseita voi päivittää, jolloin niiden toimintaperiaate muuttuu asteittain. Lahtausvoiman lisäksi Johnson tarjoilee erittäin kätevän työkalun eräänlaisen valopanoksen muodossa. Tämän avulla voi pökerryttää vihollisia, ja sitä tarvitaan jatkuvasti myös erilaisten kytkimien aktivoimiseksi.

Yritys hyvä

Itse pelaaminen on nopeaa, ja Garcian liikkeet ovat täsmällisiä. Hahmon ohjastaminen ei ole niin soljuvaa kuin Gears of Warissa, mutta ei aivan niin kankeatakaan kuin Resident Evil 4:ssä. Suurimpana erotuksena jälkimmäiseen lienee se, että tähdätessä voi liikkua. Ohjauksen kanssa on oltava kuitenkin erittäin tarkkana, sillä jos nappeja erehtyy painelemaan päällekkäin voi tapahtua melkeinpä mitä tahansa. Shadows of the Damned vaatii pelaajaa opiskelemaan kuinka Garciaa parhaiten ohjastetaan, ja se vaikuttaa tapahtuvan niin, että asiat tehdään täsmällisesti ja kunnolla. Jos halutaan juosta vihulaisista hieman etäämmälle, kääntyä ympäri ja ottaa tussari esille, täytyy vaiheet tehdä rauhallisesti. Napeista ja tateista täytyy tavallaan päästä kunnolla irti jokaisen vaiheen jälkeen, ettei Garcia-parka vallan hämmenny käskytyksestä.

Jos ohjaaminen ei suo kauheasti pelaajalle keksittävää toimiessaan omilla tiukasti sanelluilla ehdoillaan, on jollakin tavalla sopivaa, että peli on yksi iso putkijuoksu. Kirjaimellisesti, sillä taistelut tuntuvat vain harvoin muulta kuin ahtaalta. Alueet ovat lähes poikkeuksetta piukkoja käytäviä, kujia tai tavalla tai toisella rajattuja pytinkejä. Jos laajemmat alueet näkisi kauempaa, löyhkäisivät ne pomotaisteluilta ensisilmäyksestä saakka. Ahtaudentunteeseen vaikuttaa varmasti pelin pimeät miljööt, vaikka hieman yllättävästi vastassa onkin vain niukasti demonisia lihaseiniä tai kokolattiapääkallomattoja. Psykedelia on parhaimmillaan juostessa tyttöystävän jättimäistä pakaraa ympäri, mutta pääasiassa Garcia löytää itsensä kahlaamasta hyvin geneerisillä alueilla. Suo on suota ja linnat Helvetissäkin rakennettu kivestä.

Pelistä huokuu eräänlainen alkukantainen pelimäisyys. Tällaisen kuitenkin saattaa kokea näinä päivinä raikkaana tuulahduksena. Pelit eivät aina enää tunnu peleiltä kaikkien niiden spektaakkelimaisuuksien alla. Tiiliskiviä ei tässä kuitenkaan kolikoiden perässä pusketa mäsäksi, mutta taisteleminen tuo mieleen juuri NES-ajat, jolloin nappien yhdenaikainen painaminen sai usein saman aikaan kuin tässä: ei mitään. Peli ei ota itseään tosissaan, ja esimerkiksi eräs leijuvien portaiden alue tuntui pelkästään sopivan peliin. Kyseisen alueen eteen on asetettu terveisiä pelintekijöiltä: moor pu dekcuf.

Rehellisyyden nimissä

Shadows of the Damned ihastuttaa monia, mutta hämmentää valtaosaa. Pelin odottaa olevan vaivaton pelata (Mikami), sisältävän tiukkaa läppää (Suda) ja kuulostavan järjettömän hyvältä (Yamaoka). Suurena pelimusiikin ystävänä erityisesti Yamaokan osuutta odotti mielenkiinnolla – mies ei pettänyt. Välillä liikuttiin Silent Hill -henkisissä maisemissa, joskus taas mielleyhtymät osoittivat Monkey Island -peleihin. Jos jotakin, musiikkia oli ehkä niukanlaisesti Yamaokan totuttuun kattaukseen verrattuna.

Ne pelaajat jotka odottivat peliä saivat varmasti haluamansa. Sen identiteetti tuntuu kuitenkin vain epämääräiseltä pinolta ihan hauskoja ja hyviä ideoita, joiden ympärille on päätetty rakentaa jonkinlainen peli. Välillä eteneminen estyi näkymättömän seinän vuoksi ja pomot jumahtivat paikoilleen. Tarina on täysin urpo alusta saakka, eivätkä taistelutkaan paljoa siitä ensimmäisestään muuttuneet. Käytäviä, ovia ja lisää käytäviä ja ovia. Sanailun taantuessa loppupuoliskolla päähahmon tyttöystävän nimen karjumiselle, huomasi pian peliä pelaavan vain pakon edessä. Kaupanhyllylle pelin unohtaneet eivät lopulta menettäneet kovin paljoa.