2d-pelit ovat viime vuosina tehneet uutta tuloaan kovalla ryminällä. Sen seurauksena pelaajat ovat päässeet nauttimaan nostalgisista konsepteista ja viihdyttävistä peleistä. Yksi lajityypin viimeisimpiä tulokkaita on persoonallinen A Shadow’s Tale. Kompuroiko Hudsonin tuotos pimeässä vai lankeaako varjo auringon puolelle? Lukemalla se selviää.
Varjoisten kujien poika
Jossakin kaukana arvoituksellinen torni kohoaa taivaisiin. Kukaan ei tiedä sen tarkoitusta tai rakentajaa. Seikkailu alkaa, kun nuoren pojan varjo revitään irti ja paiskataan alas tornista. Varjo herää muistinsa menettäneenä tornin juurelta sisällään vahva tunne, että vastaukset kysymyksiin löytyvät tornin huipulta. Ei siis auta kuin aloittaa loputtomalta tuntuva kiipeäminen. Onneksi mukaan lähtee varjokeiju, jonka mystiset voimat auttavat fyysisen maailman manipuloinnissa – varjothan eivät tunnetusti pysty tarttumaan mihinkään.
A Shadow’s Talen suurin oivallus on päähahmo, joka liikkuu vain taustagrafiikkaan heijastettujen varjojen päällä. Etualalla näkyvät rakennelmat muodostavat toki kulloisenkin etenemisreitin, mutta itse toiminta keskittyy takaseinälle. Pienen alkuhämmennyksen jälkeen ratkaisu tuntuu toimivan moitteettomasti ja luo omanlaistaan haikeaa tunnelmaa. Pelimekaniikka yhdistelee onnistuneesti tasohyppelyä ja kevyttä ongelmanratkontaa. Miekan löydyttyä vastaan alkaa tulla myös vihollisia, joita tappamalla kerätään kokemuspisteitä. Tasoja noustessa kestävyys ja hyökkäysvoima karttuvat.
A Shadow’s Talen pulmat koostuvat pääasiassa vipujen vääntelystä ja varjoilla leikkimisestä. Silloin tällöin ruudun reunaan tulee liukusäädin, jota käyttämällä valonlähteen suuntaa voi muuttaa. Toimenpide muokkaa seinään heijastuvia varjoja avaten uusia etenemisreittejä. Välillä vastaan tulee erilliseen varjokäytävään johtavia portaaleja, jotka selvittämällä tienaa lisää kokemusta. Toisinaan eteneminen on kiinni fyysisten esineiden liikuttelusta, jotta varjot saisi asettumaan oikein. Tällöin apua tarvitaan mukana liihottavalta keijulta. Ajoittain kohdataan suurempia vihollisia - paikoin jopa liian suuria voitettavaksi, jolloin on yksinkertaisesti juostava karkuun esteitä väistellen. Jokaisessa kentässä on myös aktivoitava kolme ”valvovaa silmää”, ennen kuin kentän lopussa olevan varjoseinän voi läpäistä.
Varjoleikkejä
Pelihahmoa ohjataan wiimoten ja nunchukin yhdistelmällä. Analogitatti saa varjopojan juoksemaan, A-nappi hyppäämään ja B-nappi lyömään. Moten osoittimella ohjataan keijua. Perustoimintojen lisäksi varjopoika osaa kiivetä ja kontata. Ohjattavuus toimii sujuvasti, ja sen saloihin opastetaan selkeästi pelin edetessä. Ainoastaan taistelu tuntuu paikoin hieman kömpelöltä, mutta senkin kanssa oppii selviytymään.
Ulkoasu on tunnelmallinen, mutta näyttävämpääkin jälkeä olisi varmasti saatu aikaan. Ympäristöihin kaipaisi enemmän vaihtelua, mutta harvoinpa torneja kovin monipuolisiksi rakennetaan. Hahmojen animaatio on toteutettu sulavasti, ja varjojen heijastumiset nousevatkin kokonaisuuden pääosaan. Alkupuolen viholliset koostuvat perinteisistä hämähäkeistä ja muista otuksista. Onneksi mielikuvituksekkaampaakin otusta kävelee vastaan, ja niissä on sopivaa uhkaavuuden tuntua.
A Shadow’s Tale ei oikeastaan sisällä varsinaista musiikkia. Seikkailun taustalle luodaan aavemaista äänimaisemaa, joka tukee graafista ilmettä oivallisesti. Etualalla näkyvät metalliset rakennelmat narisevat ja kolisevat sekä viholliset kirskuvat. Kokonaisuus toimii virheettömästi, eikä musiikkia osaa edes kaivata.
Varjoko vain?
A Shadow’s Tale on mielenkiintoinen tekele. Se mikä tarinassa hävitään, voitetaan tunnelmallisessa toteutuksessa ja oivallisessa pelattavuudessa. Seikkailun edetessä ei silti voi välttyä tunteelta, että jotakin jää puuttumaan. Lisäksi kokonaisuus kärsii jossain määrin toistosta. Vaikka varjopojan seikkailusta riittää hupia useiksi tunneiksi, uudelleenpeluuarvoa se ei valitettavasti juuri tarjoa. Mikäli lajityypin pelit vetoavat, voi arvosanaan lisätä ylimääräisen tähden.
