Sonic CD:tä voisi verrata tunnetun rokkistaran harvinaiseen sivuprojektiin. Tasohyppely julkaistiin alun perin vuonna 1993 Sonic-villityksen ollessa kuumimmillaan. Peli on jäänyt vähälle huomiolle, sillä se ilmestyi aluksi vain Mega Driven flopanneella lisälaitteella Mega-CD, ja uusintajulkaisut ovat olleet harvassa. Valitettavasti siilistaran unohdettu syrjähyppy ei yllä pääsarjan tasolle.
Seikkailu alkaa, kun Sonic matkustaa ystävänsä Amy Rosen kanssa tutkimaan taivaalla leijailevaa pikkuplaneettaa. Taianomainen taivaankappale mahdollistaa aikamatkailun, joten sen pinnalla samoilu onnistuu niin menneisyydessä, nykyhetkessä kuin tulevaisuudessakin. Siiliseurueen kauhuksi Sonicin arkkivihollinen Dr. Eggman on vallannut planeetan ja käyttää sitä robottiensa tuotantolaitoksena. Kun pähkähullu professori vielä vangitsee Amyn, saadaan riittävät tekosyyt toiminnalle.
Sinipallona luoksesi pompin
Pelaamisen perusteet ovat tuttuja kahdesta ensimmäisestä Sonicista, mutta pakkaa sekoitetaan aikamatkailulla. Kenttiin on ripoteltu kylttejä menneeseen ja tulevaan: opasteen aktivoituaan pelaajan on juostava kyllin pitkään pysähtymättä, jotta pinkova piikkitukka siirtyy ajassa. Jokaisessa kentässä voi liikkua kolmena eri kautena, jotka eroavat toisistaan sekä maisemiltaan että musiikeiltaan. Lisähaasteena menneisyydestä voi etsiä viholliskoneiden valmistuslaitteen, jonka tuhoutuessa kentän tulevaisuus muuttuu dystopiasta utopiaksi.
Idean laajat mahdollisuudet hukataan käytännön toteutuksessa. Eri aikakausien vertailu olisi mielenkiintoista, jos ympäristöt oikeasti esittäisivät jotakin. Useimmat tasot sijoittuvat futuristisiin komplekseihin, jotka unohtuvat nopeasti. Menneisyydessä laitokset kiiltävät uutuuttaan, kun taas tulevaisuudessa ne näyttävät ikääntymisen merkkejä. Vahvimmat mielikuvat jäävät kohteiden räikeästä värityksestä, sillä värejä on käytetty yhtä hillitysti kuin skitsofreenikon kissamaalauksissa.
Kenttäsuunnittelu ontuu muutenkin, ja mieleenpainuvia tilanteita tulee vastaan vain muutama. Lähes kaikki pomovastukset ovat liian helppoja. Aikamatkailun vaatimaa jatkuvaa nopeutta on vaikea ylläpitää, sillä sekavilta reiteiltä on hankala löytää riittävän pitkiä kiitoratoja. Ajassa siirtymiselle ei ole myöskään mitään tarvetta, ellei halua löytää menneisyyteen kätkettyjä tuotantolaitoksia. Yksittäisen tason läpäisee joka tapauksessa muutamassa minuutissa.
Kattavat kylkiäiset
Pariminuuttiset pyrähdykset loppuvat nopeasti, sillä Sonic CD on nykymittapuulla todella lyhyt peli – lopputekstit pärähtävät ruutuun alle tunnissa. Pituutta paikkaillaan kaikenlaisella lisätilpehöörillä. Uudessa versiossa Sonic CD:n voi läpäistä myös pääsankarin aisaparilla Tailsilla. Kaksihäntäisen ketun lentokyky tekee seikkailusta entistäkin helpomman. Jos kaksi läpipeluuta ei riitä, omia aikojaan pystyy parantelemaan vielä Time Trial -tilassa.
Alunperin Sonic CD sisälsi eri musiikit Pohjois-Amerikassa kuin muualla maailmassa. Fanien riemuksi Live Arcaden julkaisu sisältää molemmat soundtrackit. Soitinkavalkadi on poikkeuksellisen kattava, sillä Sega Mega-CD mahdollisti tavallista Mega Drivea monipuolisemmat äänet. Musiikki on pääasiassa miellyttävää, vaikkei poraudukaan tajuntaan sarjan parhaimpien klassikkosävelmien tapaan.
Sonic-setä, ajat ovat muuttuneet
On hienoa huomata, että Sega on parantanut tapansa. Aiemmin pelijätti julkaisi vanhoista tuotoksiaan vain kiirehdittyjä käännöksiä latauspalveluissa, mutta nyt kokonaisuuteen on panostettu. Vaikkei uusi sisältö mullistakaan kokemusta, niin pidentää se hieman paketin käyttöikää.
Teoriassa Sonic CD on kaikkea mitä vauhtisiilin ystävä voisi toivoa: fanikunnan kulttisuosiota nauttiva kappale sarjan kultakaudelta. Ja vaikka pakettiin on lisätty monipuolisia lisukkeita, on hinta jätetty 400 MS-pisteeseen eli noin viiteen euroon. Sonic CD on mielenkiintoinen muinaismuisto, mutta pelinä se jättää kylmäksi.
Kommentit
"Pariminuuttiset pyrähdykset loppuvat...
"Pariminuuttiset pyrähdykset loppuvat nopeasti, sillä Sonic CD on nykymittapuulla todella lyhyt peli – lopputekstit pärähtävät ruutuun alle tunnissa."
Miksi ylipäätäänkään pitäisi arvostella 90-luvun konsolipeliä nykypelien mukaisilla kriteereillä? Tuskinpa näitä uusintajulkaisuja on tarkoitettukaan miksikään uusien pelien kanssa kilpaileviksi megapläjäyksiksi, vaan lähinnä nostalgiapaukuiksi niille, jotka samoja pelejä silloin aikoinaankin pelasivat.
Tuohon aikaan pelit (varsinkin tasohyppelyt) nyt vaan olivat varsin lyhyitä. Useimmat pelit oli tarkoitettu läpäistäviksi yhdellä pelikerralla, tallennusmahdollisuutta kun ei kovin monessa pelissä ollut. Tai jos tallennusmahdollisuus oli, niin silloin peli yleensä haukuttiin jo omana aikanaankin liian helpoksi.
Ei alkuperäisen Sonicin läpäisyynkään kovin kauan mene jos ideana on vaan juosta kentät läpi, ja alkuperäisen Super Marionkin juoksee niin halutessaan muutamassa minuutissa läpi. Oikeastihan noissa Soniceissa kuitenkin on tarkoitus kerätä kaikki kristallit, mikä sitten yleensä vaatiikiin jo enemmän panostusta ja useamman pelikerran. Ei taida kovin monella Sonic CD:kään mennä ekalla yrityksellä oikeasti läpi (ellei sitten kikkaile talletusten kanssa)?
Hyviä pointteja TkHX:ltä, aivan samoj...
Hyviä pointteja TkHX:ltä, aivan samoja kriteereitä ei voikaan käyttää. Grafiikassa voi antaa melko paljon anteeksi, ja Sonic CD:n ulkoasussa kritisoinkin lähinnä huonoja tyyliratkaisuja.
Toisaalta uusintajulkaisuista tulee maksettua samoja summia kuin uusista peleistä, joten vertailua on tehtävä. 90-luvun hyppelyistä muutamat ovat kestäneet aikaa todellä hyvin, esimerkiksi pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Donkey Kong Country 2 on edelleen rautaa ja pelattavaa riittää moneksi tunniksi.
"Tuskinpa näitä uusintajulkaisuja on tarkoitettukaan miksikään uusien pelien kanssa kilpaileviksi megapläjäyksiksi, vaan lähinnä nostalgiapaukuiksi niille, jotka samoja pelejä silloin aikoinaankin pelasivat."
Harvasta perheestä löytyi Sega Mega-CD:tä 90-luvun Suomessa, joten Sonic CD:tä on vaikea tarjota vain nostalgiapaukkuna. Sega markkinoikin peliä tulevan Sonic 4: Episode II:n suorana esiosana ja samalla täysiverisenä pelinä.
Kestossa mietin sitä, että riittääkö pelissä oikeasti uutta sisältöä useammaksi tunniksi, vai pitkitetäänkö peliä toistamalta samoja kohtia yhä uudestaan. Sonic CD putoaa jälkimmäiseen kategoriaan. Tailsilla pelatessa, aikoja parantaessa tai kristalleja kerätessä pelataan samoja tasoja joka kerta, eikä ydinpelattavuus merkittävästi muutu. 16-bittiset tasohyppelyt olivat kyllä lyhyitä, mutta tänä päivänä viisi euroa alle tunnin pelistä alkaa olla liikaa. Pitkän pelin tekeminen parin minuutin kentistä on nykyäänkin Sonic-sarjan ongelma. Unleashedissa kestoa saatiin kaupungista hortoilulla ja hitailla siilisusitasoilla, mutta vasta Generationsin haastetehtävillä on pituutta lisätty onnistuneesti
Kestoa enemmän CD:n arvosanassa painoivat kuitenkin pelattavuus ja muut keskeiset asiat. Olen pelannut Soniceja lähes koko ikäni, ja Sonic CD on mielestäni huonompi kuin sarjan 3-4 ensimmäistä peliä. Tosin aika on syönyt ainakin paria ensimmäistä osaa, enkä niillekään antaisi kolmea tähteä enempää.
Uusintajulkaisuissa ei välttämättä enää riitä, että peli julkaistaan lähes sellaisenaan, jos se ei kestä vertailua uusiin julkaisuihin. En ole uutta versiota pelannut, mutta kun Earthworm Jim julkaistiin Live Arcadessa, lisättiin peliin HD-grafiikat, lisää tasoja ja 2-4 neljän pelaajan co-op. Sekin sai tosin haalean vastaanoton, koska itse tasohyppely ei ollut kestänyt aikaa eikä kestoa ollut edelleenkään hirveästi.
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi