Owlcatin Pathfinder: Kingmaker oli vielä melkoisen amatöörimäinen, mutta kunnianhimoinen projekti aloittelevalta yhtiöltä. Sen verran paljon tekele tökki, etten useammasta yrityksestä huolimatta jaksanut millään pelata sitä kovin pitkälle. Pathfinder: Wrath of the Righteous tuntui taas jo paljon kehittyneemmältä ja kaikin puolin paremmalta videopeliltä, ja sen kanssa tulikin vietettyä aikaa melkoisen paljon. Valitettavasti Warhammer 40,000: Rogue Trader ei jatka myötäistä kehityssuuntaa vaan tipahtaa jonnekin näiden kahden edellisen nimikkeen välimaastoon.
Suuriin saappaisiin
Rogue Trader perustuu löyhästi vuoden 2009 samannimiseen pöytäroolipeliin. Alussa luot oman hahmosi ja valitset hänelle lyhyen pätkän taustatarinaa, ennen kuin sinut heitetään kentälle. Hahmostasi on pian tulossa Rogue Trader: aatelinen komentajakapteeni, jolla on oma avaruusalus, miehistö, paljon valtaa maailmassa ja jonka tehtävänä on tutkia ja hyödyntää avaruuden koluamattomia kolkkia – lähtökohtaisesti imperiumin ja kuolemattoman keisarin hyväksi, mutta tämä on tietysti sinusta itsestäsi kiinni.
Avaruusmatkailu muistuttaa paljon Mass Effect 2:sta. Avaat tähtikartan aluksesi komentosillalta, valitset planeetan tai muun kohteen, skannaat sen, saat kohteesta tietoa ja tämän jälkeen voit tapauskohtaisesti joko laskeutua kohteeseen, ottaa puhelinyhteyden tai mitä ikinä muuta tekijät ovat sen paikan kohdalla keksineet. Tarinan edetessä löydät tietysti useita matkakumppaneita, ja saat valita oman joukkueesi vapaasti. Peruskauraa siis.
Tunnelma on ihan paikallaan
Kun avasin pelin ensimmäistä kertaa, olin lähtökohtaisesti oikein vaikuttunut. Tunnusmusiikki on nimittäin todella valloittava, enkä halunnut lähteä päävalikosta mihinkään, koska pelkäsin tuon musiikkiraidan katkeavan. Olin mielissäni, kun tuo hymni soikin läpi koko kattavan hahmonluontiosuuden. Musiikki on todella kantava voima, joka sopii hyvin yhteen ympäristön kanssa ja luo teokseen loistokkaan tunnelman. Tätä ei voi kuin kehua.
Toinen kehumisen arvoinen asia on se ympäristö, mikä näillä rajallisilla grafiikoilla on onnistuttu luomaan. Warhammerin maailman yhdistelmä vanhanaikaista uskontoa ja vierasta avaruusteknologiaa on kontrastissaan todella mellevää. Synkästi valaistulla avaruusasemalla on joka paikassa paljon kynttilöitä ja tietokoneiden ääressä papit heiluttelevat suitsukeastioitaan lepytellessään koneiden henkiä. Miljöö ja tunnelma ovat loistavia.
Roolipelielementit ovat myös aivan kohdallaan. Maailmassa kulkee erinäisiä juoruja, jotka saattavat ohjailla pelaajaa tiettyihin mielenkiintoisiin paikkoihin, tai osoittautua pelkiksi juoruiksi. Ja koska päähahmo on vaikutusvaltainen ihminen, myös hänestä ja hänen tekemisistään juorutaan paljolti. Tämä vaikuttaa siihen, millainen ensivaikutelma sivuhahmoilla on sinusta. Voit vapaasti valita, millainen komentajakapteeni olet miehistöäsi kohtaan, ja päällimmäisenä ropessa voi keskittyä kolmeen eri polkuun, jotka luovat selkärankaa hahmon maineelle sekä tarinan kululle. Näistä poluista kuva alla.
Valitettavasti nämä ovat ne julkaisun parhaat puolet ja kaikki meneekin tämän jälkeen enemmän tai vähemmän alamäkeä.
Kuin tiilenpäitä lukisi ötököiden seurana
Tyypilliseen pienemmän budjetin tietokoneropellusten tapaan tuotoksessa ei juuri ole ääninäyttelyä ja lukemista riittää. Tämähän ei ole huono asia, mikäli anti on mukaansatempaavaa, mutta tässä teoksessa tyyli osaa puuduttaa. Kirjoitus on monin paikoin jäsennelty kehnosti, ja tekstiseinät ovat yleisiä. Alun mielenkiintopiikin laannuttua tavailu alkaa tuntua lusimiselta, eikä tarina onnistunut oikein koukuttamaan.
Myöskään tiimiin kuuluvat toverit eivät onnistuneet vangitsemaan persoonallisuudellaan. Hyvänä juttuna täytyy nostaa se, että julkaisu on hyvin varustautunut kaltaisiini Warhammer-nuubeihin, ja tekstissä tietyt käsitteet on lihavoitu. Viemällä kursorin lihavoidun sanan ylle, ruudulle ilmestyy pienempi ikkuna, joka selittää termin. Valikosta löytyy myös kokonainen Warhammer-sanakirja, joten loreen pääsee tutustumaan melkoisen kätevästi dialogin lukemisen ohessa.
Owlcatin peleille on myös tyypillistä se, että julkaistessa tuotoksissa on melkoinen määrä bugeja ja kummallisuuksia, mitkä patchataan myöhemmin pois. Rogue Traderia kaihoavien iloksi voinkin kertoa, että patchaustyöt ovat jo alkaneet, mutta ne eivät ehtineet teosta kokonaan korjaamaan ennen tämän arvostelun kirjoittamista.
Sotamaailmassa taisteleminen on yllättävän tylsää hommaa
Teoksessa tietysti taistellaan paljon, ja ikävä kyllä nämä osiot laahaavat pahasti. Tappelu on vuoropohjaista ja tuo mieleen esimerkiksi Wasteland 3:n tai vanhojen Falloutien taistelumekaniikat. Mutta vuoropohjaisuus ei ole tässä se hidastava tekijä, vaan hitaus nojaa paljolti siihen, miten vihulaiset on aseteltu taistelukentälle. Joissakin kohdissa sinut on piiritetty täysin, mikä on sinänsä väijytystilanteessa ihan ok.
Mutta suuressa osassa mäiskintöjä osa vihollisista on aseteltu hyvinkin kauas omasta tiimistäsi. Tarkoitus on varmaankin se, että vihollisia tupsahtelisi kentälle aalloittain. Mutta tämä johtaa yleisesti siihen, että todella moni vuoro mittelössä kuluu pelkkään odottelemiseen tai hahmojen hitaaseen etenemiseen vihollista kohti. Tällaiset “tyhjät vuorot” eivät ole ikinä hyvä tai hauska asia, ja huomasin niitä olevan tuotoksessa paljon.
Lisäksi harmaita hiuksia aiheutti se, etten ikinä voinut olla täysin varma minkä esteen yli hahmoni voi tai ei voi ampua. Hahmoa liikuttaessa peli kyllä näyttää mihin vihollisiin hahmolla on näköyhteys kyseisestä paikasta, mutta nämä linjat eivät olleet aina loogisia. Kyyristyin suojaan lantiolle asti ylettävän esteen taakse itsevarmana, että voin ampua sen yli, mutta toisin kävi.
Sama juttu kävi, kun parkkeerasin persaukseni kaiteen viereen. Kyseessä oli vain lantiolle asti ylettävä kaide, jonka alapuoli ja yläpuoli olivat tyhjää täynnä. Vihollinen oli alempana lattialla kaiteen toisella puolella. Tuotos tosin päätti, että kyseessä ei olekaan kaide, vaan läpipääsemätön seinämä, enkä millään voi ampua tämän esteen ohi.
Tällaiset asiat aiheuttivat taas vuorojen kulumista pelkkään liikkumiseen, kun hahmo joutuu kiertämään matalia esteitä saadakseen näköyhteyden viholliseen. Nämä hupsutukset puolestaan tekevät vuoropohjaisessa taistelussa taktikoinnin vaikeaksi ja hidastavat mäiskettä entisestään. Myös tekoäly on sieltä typerimmästä päästä, niinkin pahasti, että viholliset ampuvat välillä toisiaan selkään.
En halunnut kehittää hahmoani roolipelissä, ja se on todella huono juttu
Yksi asia, mitä en ole varmasti ennen mistään ropelluksesta sanonut: tässä julkaisussa uusien hahmotasojen saavuttaminen häiritsee ihan älyttömästi. Ei siinä vielä mitään, että kun saavutat uuden tason, valittavia kykyjä on niin miljoonasti, että niiden läpi lukemiseen kuluu järjettömän paljon aikaa.
Mutta tässä teoksessa tasoja saavutetaan todella nopeasti. Niin usein, että se rikkoo immersion täysin, ja huomasin jo noituvani ääneen, että taasko minun pitää sitä kykylistaa lukea läpi, kun tahtoisin vain edetä tarinassa. Ja teoksessahan ohjataan kuuden hahmon katrasta, jotka kaikki saavuttavat uuden tason yhtä aikaa. Joten et selaa kykyjä vain omalle hahmollesi, vaan teet saman homman joka tasolla kuusi kertaa.
Hauskalta tuntuvan alun jälkeen homma tuntui vain lässähtävän lässähtämistään. Aina, kun teos tuntui hauskalta ja imaisi mukaansa, tuli vastaan jokin ärsyke, mikä rikkoi tämän tunteen. Ja toisaalta, aina kun tuotokseen ärsyyntyi kunnolla ja teki mieli antaa avaruusväen pitää tunkkinsa, tuli vastaan jotakin hyvää ja mielenkiintoista. Kolmenkymmenen pelitunnin jälkeen homma alkoi kuitenkin tuntua pakkopullalta. Jatkoin vielä kymmenisen tuntia lisää, mutta sitten tämä taival sai jäädä. Odottakaa, hyvät lajitoverit, edes niitä patcheja, ennen kuin tätä puuroa lusikoitte.
