Jo vuonna 2012 Japanissa julkaistu Tales of Xillia 2 saapui vihdoin eurooppalaisille Ikea-hyllyille. Fanien onneksi sarjalle ja edelliselle osalle on pysytty uskollisena. Ostaessaan Tales-pelin tietää valmiiksi mitä saa: loistavaa japsiropea.
Valinnat ja seuraamukset
Peli seuraa tiukasti edeltäjänsä jalanjäljissä, ja tarina jatkuu noin vuoden Tales of Xillian tapahtumien jälkeen samoissa maisemissa. Päähenkilöt ovat uudet, mutta kaartiin mahtuu iso liuta tuttuja kasvoja edellisestä osasta. Nuori mies nimeltä Ludger tapaa sattumalta Elle-tytön, joka etsii tietään tarunhohtoiseen maailmaan. Matkan varrella he törmäävät ensimmäisestä osasta tuttuihin sankareihin, jotka tietenkin syystä tai toisesta liittyvät seikkailuun mukaan. Tapahtumat lopulta kulminoituvat siihen, että joukko päätyy tuhoamaan rinnakkaistodellisuuksia, jotka uhkaavat pääulottuvuutta.
Lineaarista tarinaa tahdittavat mukavasti animemaiset välivideot sekä hahmojen väliset keskustelut. Ludgerin sanat ja teot vaikuttavat siihen, miten muut hahmot suhtautuvat häneen sekä esiripun laskeutumiseen. Vaikeilta valinnoilta ei pelaajaa säästetä, eikä niiden vaikutuksia tulevaisuuteen kerrota aina heti. Sydäntä särkeviä vaihtoehtoja ei heitetä kehään liian usein, mutta ensimmäisen pahan valinnan jälkeen sitä pelaa jo hieman varautuneemmin. Hahmojen välisissä pikkusketseissä päähenkilön vastaukset vaikuttavat lähinnä siihen, kenen tykkäysmittari nousee seuraavaksi. Jotain on edellisestä Xilliasta opittu, sillä juonikuviossa on iso yllätys jos toinenkin.
Yksi kissa, kaksi kissaa, 76 kissaa
Seikkailun keskeisenä teemana on etsiminen: Ludger juoksee terroristiksi syytetyn veljensä perässä, Elle etsii mystistä Canaan-maata sekä isäänsä ja sitten metsästetään... kissoja. Matka jaksottuu mukavasti pääjuoni-, hahmo- ja sivutehtävien intervalleissa. Alkumetreillä päähenkilön ympärille lyödään velkavankeuden kalterit, joten tarinaosuuksien välissä pitää pysähtyä suorittamaan sivutehtäviä, joiden tuotot sitten luovutetaan pankille. Massiivisen miinusmerkkisen tilin ansiosta maailman kartta ei ole heti auki, mutta vähitellen maksamalla velkaa saa matkustuslupia uusiin paikkoihin.
Kuten edeltävässäkin osassa pelissä voi suorittaa hahmotehtäviä, jotka parantavat Ludgerin ja tiimiläisten välejä. Pääjuonesta sinällään irrallisia ja vapaaehtoisia toimeksiantoja on runsaasti. Ne ovat usein joko tavaroiden noutamista siviileille, monstereiden lahtaamista tai erään naisen sadan kisun etsimistä. Kissat nauttivat suurta huomiota seikkailussa, sillä niiden etsimisen lisäksi niitä voi lähettää tutkimaan maailman eri kolkkia. Ne tuovat mukanaan harvinaisia tavaroita ja toisinaan jopa lisää katteja.
Suo, kuokka ja tuplapistoolit
Taistelut ovat pääsääntöisesti samanlaisia kuin ennenkin eli reaaliaikaista mättöä. Törmätessään viholliseen siirrytään tappeluruudulle ja kahakkatanssi alkakoon. Hahmojen iskuvarasto koostuu peruslyönnistä ja tehokkaammista artes-liikkeistä. Suuria muutoksia ei ole juurikaan tapahtunut sen lisäksi, että tällä kertaa protagonisti voi vaihtaa aseitaan taisteluissa. Päähenkilön arsenaalia on koristeltu tuplamiekoilla ja -pistooleilla sekä lekalla, kun taas muut hahmot saavat moukaroida vihollisia vain yhdellä vempaimella. Kahakat ovat ensiksi hankalia hankalien komentojen takia, mutta alkukankeus katoaa suhteellisen nopeasti. Onneksi pelissä on viisi eri vaikeustasoa, jotta kokemuksesta ei tulisi liian helppo tai vaikea.
Hahmonkehityksessä tasojen nostaminen ja taitojen oppiminen on erotettu toisistaan. Tasot nousevat loogisesti kokemuspisteillä, kun taas uudet iskutekniikat ja passiivit piirteet opitaan Allium orbin avulla. Saavuttaakseen uusia kykyjä tarvitaan elemental orea eli malmia, jota tarjoillaan pitkin mantereita joka kolkassa sekä taisteluiden jälkeen. Mitä enemmän malmia saa kerättyä, sitä nopeammin opitaan uusia kykyjä. Uudistus on hienosäätäjän unelma ja vedetään lonkalta -ihmisten painajainen. Kaikkeen kuitenkin tottuu nopeasti, eikä uusien juttujen opiskelu tunnu enää niin haastavalta parin ensimmäisen tunnin jälkeen.
Tippa linssissä lopputeksteissä
Seikkailun ulkoasu on kuorrutettu cel-shading -tekniikalla. Pelattavan osan visualisuutta ei voi kauheasti kehua, sillä esimerkiksi hahmot liikkuvat töksähtelevästi ja kaupunkien ulkopuolisissa maastoissa kulmia on oiottu sumentamalla pintoja. Välivideot ja minisketsit taas näyttävät erittäin hyvältä animelta. Ääninäyttely sekä hahmojen välinen dialogi kuulostavat erinomaisilta ja uskottavilta, mikä luo pienen elokuvamaisen tunteen pelin keskelle.
Pääjuonitehtävät marssii läpi noin 25 tunnissa ja koko paketti on ahmittu noin 50 tunnissa. Seikkailu onnistuu pitämään otteessaan lopputeksteihin asti. Se saa vaivihkaa ja hitaasti välittämään hahmoista, minkä huomaa vasta viimeisillä metreillä, silloin kun on jo liian myöhäistä. Kaikki kolme loppua ovat yksinkertaisesti loistavia omalla tavallaan. Luultavasti harvat pelaavat Tales-sarjaa puhtaasti juonen vuoksi, mutta Tales of Xillia 2 räjäyttää pankin tarinallaan sekä loppuratkaisuilla. New game plus -ominaisuus houkuttelee varmasti kokeilemaan tarinaa uudelleen hieman eri tyylillä ja valinnoilla. Sitä saa mitä tilaa ja tilatessaan mahtavaa japsiropea tuodaan lautaselle Tales of Xillia 2.
