Avoimeksi hiekkalaatikoksi jalostunut konsepti antaa kieltämättä aiempaa reilummin tilaa kevyelle taktikoinnille putkessa ryntäilyn sijaan. Yrityksestä huolimatta lopputulos maistuu silti kovin valjulta, kun monia isompien hittien nykytrendejä tyydytään kosiskelemaan aidan matalimpien kohtien kautta.
Kuolemaa kuolleissa kulisseissa
Suurin syy aneemiseen yleistunnelmaan piilee umpitylsässä maailmassa. Tänäkin vuonna on ehditty näkemään huikean eläviä ja aidosti tutkimisen arvoisia ympäristöjä eri genreissä, joten kuolleet kulissit palauttavat mieleen ikäviä muistoja menneiltä konsolisukupolvilta. Georgian metsäiset sekä toisinaan lumiset niemet notkoineen vaikuttavat toki suomalaiseen sielunmaisemaan istuvalta leikkikentältä, mutta kyllästyminen iskee turhan nopeasti. Karttaan katsomatta oman sijainnin arvioiminen muodostuu usein hankalaksi, kun näkymät voisivat leijonanosan ajasta olla miltei satunnaisgeneraattorilla luotuja. Loputtomien hiekkateiden varsilta paljastuu erikokoisten vihollistukikohtien ohella ainoastaan muutamia kyläpahasia, joiden lisäarvo kiinnostusmittarille lähentelee nollaa.
Vaikka ympäristöön ripotellaan kosolti luokseen houkuttelevia kysymysmerkkejä ja aarteita, ei niiden tutkimiseen anneta käytännössä mitään todellista motivaatiota. Tärkeimmiksi bongauskohteiksi paljastuvat lopulta teiden varsille ripotellut pikamatkustuspisteet. Turvataloista tehtävien alkuun suhaaminen muodostuu ilman niiden apua kovin pitkäveteiseksi puuhaksi. Tylsän ympäristön ohella suurin syyllinen tähän piilee urakkaan käytettävien maasturikotteroiden surkeassa ajotuntumassa. Kukin pääjuonta edistävä tehtävä täytyy vielä erikseen käydä aktivoimassa turvatalossa kohteeseen suoraan suunnistamisen sijaan, mikä lisää suolaa haavoihin.
Toki kotikolossa vierailusta on aitoa hyötyäkin. Luolaan piilotetun ehtymättömän taika-arkun avulla täydennetään ammusvarastoja, korjaillaan aseita sekä askarrellaan uusia leluja maksua vastaan. Taisteluiden tueksi valitaan paitsi mieluisin kivääri, myös tiukkoihin tilanteisiin tarkoitettu jatimatikki, pistoolia unohtamatta. Arsenaalia ehostetaan isommilla lippailla sekä vaimentimilla, joita täytyy huoltaa tasaisin väliajoin. Aseiden ohella tärkeimmäksi apuriksi nousee kauko-ohjattava lennokki vihollisten merkitsemistä ja kohteiden esitutkintaa varten.
Hetken hekumaa, tuntien tylsyyttä
Parhaimmilleen Sniper: Ghost Warrior 3 yltää juonitehtäviensä aikana. Alueen kartoittaminen sekä omaan tyyliin sopivimman lähestymisreitin suunnitteleminen ja toteutus on toisinaan jopa aidosti kivaa. Suurin osa neljään isompaan kappaleeseen jaettujen tehtävien rakenteesta noudattelee lopulta hyvin perinteistä kaavaa: viholliskeskittymistä täytyy joko nirhata annettu kohde, noutaa tietty esine tai vapauttaa vankeja. Toisinaan hälytysten välttäminen on pakollista, mutta useimmiten varjoissa pysytteleminen jää vapaaehtoiseksi ekstraksi. Vartijoiden henkikultaa ei tarvitse säästellä missään vaiheessa, kunhan raadot ehtii piilottaa muiden katseilta. Hiippailuun tykästyneille tarjoillaan yksinkertaisia salareittejä kohteeseen. Optimaalinen toteutustyyli uskalletaan jättää kiitettävän usein pelaajan harteille. Edes genren perisyntiä, eli skriptattuja hälytyksiä muutoin onnistuneen reissun päätteeksi ei koeta ärsytykseen asti.
Vihollisjoukon liian uskalias härnääminen paljastaa tarkka-ampujan ohella tekoälyn köykäisyyden. Esimerkiksi tyystin eri suunnassa liihottelevan lennokin paikallistettuaan porukka ryntää suoraan pelaajan sijaintia kohden tähdäten rynnäkkökivääreillään hämmentävällä tarkkuudella. Muutoin vartiomiehet tyytyvät tallustelemaan todella yksinkertaisia reittejään, eikä kaljupäistetyn klooniarmeijan havainnointikyky herätä riemunkiljahduksia. Tämän vuoksi normaalilla tasolla vaikeusaste pysyy hyvin maltillisena, kun miltei koko porukan voi vaivatta harventaa sopivan etäisyyden turvin. Pidemmän matkan täysosumia höystetään vielä Max Paynen lanseeramilla hidastuksilla luodin lävistäessä kohteensa.
Kilpailijoiden nimikkeiltä haetaan muutoinkin vaikutteita. Batmanilta lainatulla etsivänäöllä paikallistetaan keräiltävän krääsän ohella muutamaan otteeseen johtolankoja tehtävissä, mikä kieltämättä rikkoo sopivasti peruskaavaa. Sen sijaan Mirror's Edgen hengenheimolaisilta apinoidut parkour-liikkeet olisi voinut jättää notkeampien sankareiden huoleksi: kömpelön epävarma kiipeily kallionkielekkeillä ei vakuuta millään tavoin. Kömpelö lienee osuvin sana kuvaamaan myös tarinaa. Kliseinen ja kovin ennalta-arvattava juoni kertoo tähtilippua liehuttelevista veljeksistä, eikä edes ex-heiloja unohdeta taistelun tiimellyksessä. Vaikka tuskin kukaan kohdeyleisöstä odottaa ikimuistoista kerrontaa, romuttaa viimeistään myötähäpeää aiheuttava dialogi toiveet edes etäisesti kiinnostavista puitteista.
Ailahteleva tekniikka sabotoi lopputulosta kevyen soljuvasta aivot narikkaan -viihteestä pykälää kehnomman puolelle. Kuvissa peli näyttää erittäin komealta, mutta todellisuus on tarua karumpaa. Varsin vaatimattomasta ulkonäöstä huolimatta ruudunpäivitystä ei voi kehua sulavaksi, ja erinäiset bugit riivaavat Georgian maalaismaisemaa. Lataustauot venyvät järkyttävän pitkiksi: odotusajat alkukäynnistyksessä sekä alueelta toiselle siirryttäessä mitataan valehtelematta minuuteissa. Eittämättä arvion penseään yleissävyyn vaikuttaneet kaatumiset saavat viimeistään hermon kiristymään. Testin aikana loppupuolen pidempi saalistuskeikka jäätyi peräti kahdesti putkeen. Tehtävien sisäisistä tarkistuspisteistä huolimatta seuraavalla käynnistyskerralla uurastus aloitetaan aina turvatalosta, joten epäonnen iskiessä viemäriin lorahtaa helposti kunnon rupeama edistystä. Kuin kirsikkana kakun päällä uudella yrittämällä päästään nauttimaan jälleen eeppisistä odotteluista, kun latauspalkki etenee etanan vilkkaudella.
Moninpelistä tarvitsee toistaiseksi lausua vain kolme sanaa: sellaista ei ole. Kehittäjä ilmoitti tyylikkäästi vasta julkaisupäivänä verkkopuolen viivästyvän, ja tuorein arvio sen saapumisesta ajoittuu vuoden kolmannelle neljännekselle. Tässä vaiheessa on kovin vaikea kuvitella, että syksyn sateilla monikaan enää pelin pariin rynnistää. Sniper: Ghost Warrior 3:n pelastaa täystyrmäykseltä ainoastaan sen teema. Tarkka-ampumiseen keskittyviä nimikkeitä ei ainakaan konsolimarkkinoilla liiku ruuhkaksi asti, ja erot siihen ainoaan kilpailijaan ovat riittävän isot aikakaudesta ja kuvakulmasta lähtien. Pääosumien napsiminen satojen metrien päästä jaksaa kiistatta viihdyttää aikansa, vaikka muut osa-alueet kaipaisivat kosolti lisärakkautta osakseen. Todellista jatkajaa Modern Warfaren edelleen timanttiselle Tshernobyl-episodille odotellessa täytynee tyytyä tähän.
