Nykyään koko arcade-termi on kärsinyt jo inflaation, sillä kaikki vähänkään helpommin lähestyttävät nimikkeet Dirteistä Forza Horizoniin lasketaan kyseiseen genreen. Ammoisina aikoina leima tarkoitti kuitenkin, että ajamisella ei ollut pienintäkään kosketuspintaa todellisuuden kanssa.
Tiukkaa driftausta ja jättimäisiä dinoja
Tätä miltei unohdettua perimää vaalii Curve Digitalin julkaisema Hotshot Racing, jonka meininki on suoraan kuin SEGAn tai Namcon muinaisista klassikoista. Jo edesmenneeksi oletetun lajityypin tarkistuslistalta voi ruksia esimerkiksi yli-innokkaan kuuluttajan, turboa kerryttävät ja loputtomilta tuntuvat driftaukset, alaspäin tikittävän aikarajan, tarkistuspisteet, persoonalliset menopelit, kompaktit miniturnaukset sekä ympäristöjä koristavat jättimäiset maamerkit.
Perinteitä ylläpitäen myös vaikeustason voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta, mutta kuminauhamainen tekoäly pitää joka tapauksessa huolen tiiviistä kisailuista. Kuljettajakatras koostuu kahdeksasta karikatyyrimäisestä hahmosta, joille jokaiselle suodaan omat lentävät lauseensa.
Kuskin valinnan jälkeen poimitaan vielä erikseen auto rämäpään tallista: menopeleissä painotetaan huippunopeutta, driftausta tai kiihtyvyyttä. Ääripäiden väliin tarjotaan myös balansoitu versio, jossa kaikki ominaisuudet ovat suurin piirtein samalla viivalla. Kuljettajan tai kiesin valinnalla ei tarvitse vaivata liikaa päänuppiaan, vaan menestyksen tärkeämpi avain on driftausta suosivan ajotyylin omaksuminen.
Kaasu teipattuna
Ajotuntuma on rehdin arcademainen, kuten olettaa sopii. Kaasusta ei kannata päästää käytännössä lainkaan irti, vaan mutkissa toimivin tyyli on napauttaa jarrua sivuluisun aloittamiseksi. Kunhan kumia polttaa kylki edellä riittämiin, pääsee kerrytettyjen turbojen avulla kuromaan etumatkaa vastustajiin. Yksinkertaista ja pienissä annoksissa varsin kivaa.
Hotshot Racingin ainoa ja isoin ongelma on, että toisin kuin menneiden vuosikymmenten jättiläisissä, maistuu pelaaminen usein jopa turhan yksinkertaiselta. Kokemuksesta jää uupumaan se raivon partaalle ajava koukku, joka sai muksuna työntämään viimeisetkin viikkorahat Virtua Racingin tai Ridge Racerin syövereihin – ja joulupukin maksamaan hillittömät summat näiden kotikonsoliversioista.
Syyllinen muutoin pätevän paketin kiusalliseen vaivaan piilee ennen kaikkea ratavalikoimassa, sillä kattaus keskittyy pelkästään helpomman pään tarjontaan. Baanat ovat aina leveitä, eikä reittien niksejä tarvitse erityisemmin opetella pärjätäkseen. Toisin sanoen ammoisina aikoina Hotshot Racingin radat olisivat lokeroituneet sinne ”Easy” kategorian alle. Lopulta suurin haaste muodostuu kuminauhatekoälyn jallittamisesta loppusuoralla, mikä on toki sekin perinteitä vaalivaa, mutta mieluummin taistelisi liian tiukkoja kurveja vastaan. Vaikka vaikeustasoa ruuvaamalla voittamisesta koituu selvästi kovempi urakka, ei se luonnollisesti muuta ratojen suoraviivaisuutta.
Passelia pelailua
Pelistä on joka tapauksessa helppo tykätä, eikä vähiten sen helposti omaksuttavan pelattavuuden vuoksi. Menneitä vuosikymmeniä kulmikkuudellaan imitoiva mutta silti nykyaikainen ulkoasu on mukavan persoonallinen, ja testiin päätynyt Switch-versiokin rullaa erittäin sulavasti. Ainoastaan jaetulla ruudulla moottori yskähtelee hieman, mutta peli-iloa se ei pilaa.
Paketin paras osa-alue onkin moninpeli. Nopeasti starttaavien nettivääntöjen ohella kisaamaan pääsee samalta sohvalta jopa neljän hengen kesken, ja yksittäisillä Joy-Coneilla huristelu sujuu ilman harmaita hiuksia. Matala lähestymiskynnys pitää huolen, että vähemmänkin autopelejä harrastavat viihtyvät satunnaisissa sessioissa mainiosti. Normaalin kisaamisen ohella päästään järjestämään myös hippaleikkejä, jossa väki jakaantuu poliiseihin ja rosvoihin.
Mikäli Mario Kartin veivaaminen tulee jo korvista, kannattaa Hotshot Racingia harkita vaihtoehdoksi vauhdikkaiden perhevääntöjen tai kaveriporukan illanistujaisten kaveriksi. Yksin tahkottunakin meno on pienissä annoksissa viihdyttävää, vaikka viimeinen koukku jää vielä odottamaan potentiaalista jatko-osaa.
