Pelihallien kuningas on palannut
Heti aluksi minun on ilmoitettava, että Virtua Fighter 4 on ensimmäinen pelaamani peli kyseisestä sarjasta, mikäli viiden minuutin kokeilua pelihallissa joskus vuosia sitten ei lasketa. Vahva Tekken-tausta kuitenkin katsottiin riittäväksi pohjaksi tämän pelin arvostelemiselle, vaikka en uskonutkaan, että näillä kahdella pelisarjalla olisi juuri mitään yhteistä. Tarkastelin tätä peliä siis puhtaalta pöydältä, vailla sarjan aiempien osien tuntemusta, joten en osaa kommentoida sitä, miten uusin osa eroaa edeltäjistään. Tunnistan silti hyvän mätkintäpelin kun sellaisen näen, ja Virtua Fighter 4 on todellakin hyvä peli. Ainakin jos kipeisiin ranteisiini ja harottaviin silmiini on uskomista.
Tältä peliltä on turha odottaa hyvää tarinaa, loppudemoja tai pienintäkään kuvausta eri hahmojen taustoista tai persoonallisuuksista. Tarjolla ei myöskään ole silmäniloa, pomppivia rintoja tai muhkeita efektejä. Sen sijaan Virtua Fighter 4 keskittyy ainoaan olennaiseen asiaan: mätkintään. Taistelupelien ystävien kannattaa siis valmistautua pitkiin iltoihin ja adrenaliinintäyteisiin viikonloppuihin tämän pelin parissa.
Kuin oikeaa taistelulajia opettelisi
Kolmetoista taistelijaa käsittävä hahmokaarti ei ole päätähuimaavan suuri, mutta jokainen sankari on taistelutyyliltään sen verran erilainen, että hahmoa vaihtaessa tuntuu kuin vaihtaisi kokonaan toiseen peliin. Yksikään hahmo ei ole toisensa kopio. Jokaiselta löytyy kattava määrä originaaleja liikkeitä, joihin kuuluu paitsi tusinoittain erilaisia iskuja ja potkuja, myös laaja valikoima eri heittoja, taklauksia sekä Reversal-liikkeitä, joilla vihollisen iskun saa käännettyä hyökkääjää vastaan. Oli ilo huomata, että lähes jokaisella hahmolla on myös lukuisia eri taisteluasentoja, joita voi vaihtaa oikeilla näppäinkomennoilla. On mukava katsella, kuinka taitava pelaaja osaa vaihtaa hahmonsa asentoa sulavasti tilanteen vaatimalla tavalla.
Kun on löytänyt itselleen parhaiten sopivan taistelijan, kannattaa luoda oma Player File, joka pitää kirjaa pelaajan urasta ja ennätyksistä suosikkihahmon ohjaimissa. Erikoisena ja järkyttävän addiktoivana pelimuotona Virtua Fighter 4 tarjoaa Kumite-moden, joka on tarkoitettu pääasiassa ennätysten ja kokemuksen keräämiseen. Tämä hoituu taistelemalla loputonta vihollismäärää vastaan matsi kerrallaan. Kumitessa voi paitsi kasvattaa hahmon arvonimeä, myös voittaa palkintoina uutta väriä vaatteisiin tai komeita esineitä, esimerkkinä erilaiset korut ja aurinkolasit. Vaikka Kumiten ainoa näkyvä hyöty on bonusesineiden tuoma lesotuskerroin, se toimii mainiona harjoitusalustana. On tyydyttävää nähdä, kuinka arvonimi kasvaa samaa tahtia omien taitojen kanssa. Yksinpelimuodoista perinteinen Arcade on tylsää verrattuna siihen riippuvuuteen, mitä Kumiten pelaaminen voi saada aikaan. Aina tuntuu, että on pakko ottaa vielä yksi matsi.
Pelaajan taidoista pidetään jatkuvasti kirjaa, mikä auttaa pelin opettelua huomattavasti. Omaa Player Fileä tarkastellessa peli antaa ystävällisesti neuvoja tyyliin "Heittosi onnistuvat hyvin, mutta alatorjuntasi kaipaa hiomista”. Pelaajaa ohjataan kädestä pitäen myös kolmessa eri harjoittelutilassa. Command Training pakottaa toistamaan perässä valitun hahmon kaikki liikkeet, ja mikäli sormet eivät heti taivu oikein, peli neuvoo kuinka liike on ajoitettava. Trial Trainingin tutoriaaleista niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin virtuaalisoturit voivat saada hyviä vinkkejä pelimekaniikan saloista. Free Training taas on tarkoitettu taitojen hiomiseen täydelliseksi. Paitsi että siinä pääsee tarkastelemaan hahmon liikelistaa kokonaisuudessaan, nyrkkeilysäkkinä toimivalle viholliselle voi myös ohjelmoida pitkät pätkät toistettavia liikkeitä. Ärsyttääkö kaverin loputtomasti toistama taklauspotku? Mene Free Trainingiin ja ohjelmoi keinoäly toistamaan samaa liikettä, niin ei kulu aikaakaan, kun jo osaat vähintään kolme tapaa välttää sen uhriksi joutumista.
Virtua Fighter 4 toimii paitsi pelaajaa opastavana senseinä, myös hänen pahimpana vihollisenaan. Tiukemmalla vaikeusasteella tekoäly ei loista pelkästään tarkkaan ajoitettujen torjuntojen ja heittojen ansiosta. Olin havaitsevinani koneen taholta myös selkeää laskelmointia ja laajemman liikevalikoiman luovaa käyttöä. Hyvin suunnitellusta tekoälystä kertoo myös pelaajan mahdollisuus kouluttaa oma virtuaalitaistelijansa, jonka voi koneen ohjaamana laittaa ottelemaan vaikka kaveria vastaan.
Tekken-pelaajan näkökulma
Koska Virtua Fighter –sarjaa verrataan niin usein Tekkeneihin, minäkään en voi olla kommentoimatta niiden eroja. Olin todella yllättynyt huomatessani, että niitä eroja ei oikeastaan löytynyt lainkaan. Koska pelimekaniikka on lähes identtinen näiden kahden mielipiteitä jakavan pelisarjan välillä, en voi olla ihmettelemättä joidenkin pelaajien jyrkkää mielipidettä jomman kumman paremmuudesta. Kummastakin mätkintöjen kermaan kuuluvasta sarjasta löytyy äärettömästi varaa kehittää taitojaan. Aloittelevat pelaajat pärjäävät hyvin keskenään opettelemalla suosikkihahmollaan pari – kolme perusliikettä ja toistamalla niitä loputtomiin. Pelit kuitenkin pakottavat pelaajat kehittymään jatkuvasti ja ajan kuluessa päämäärätön rämpyttäminen alkaakin vaihtua tarkaksi laskelmoinniksi, vihollisen liikkeiden ennakoimiseksi ja etäisyyksien mittailuksi.
Kuten Tekkeneissäkin, myös tässä pelissä kehittyneimmille pelaajille tulee väistämättä tutuksi counter-iskujen oikea ajoitus, lyöntien väistäminen ottamalla sivuaskeleita sekä ero ylä-, ala- ja keski-iskujen välillä. Vain kokemuksella voi oppia täysin hallitsemaan, missä tilanteissa on kannattavinta yrittää heittoliikettä sekä miten heitoista voi paeta. Kehittyneimpiin tekniikoihin kuuluu myös Juggle- tai Floater-systeemin hallitseminen, jolloin ilmassa avuttomana lentävää vihollista saa rankaistua pahimmalla mahdollisella tavalla. Raskaan sarjan pelaajalta kannattaa löytyä myös taito pitää vihollinen maissa mahdollisimman kauan hyvin ajoitettujen, tarkkojen iskujen avulla. Myös oikeaoppinen maasta nouseminen vaatii taitoa, ajoitusta ja tilanteen täydellistä hahmottamista.
Nämä kaikki tekniikat löytyvät Tekkeneistä ja Virtua Fighter –peleistä lähes identtisesti toteutettuna. Kaiken kaikkiaan oppimisvaraa löytyy molemmista pelisarjoista sen verran paljon, että kumpaakaan ei voi sanoa toista yksinkertaisemmaksi. Perusteet oppii helposti parin tunnin harjoittelulla, mutta uskallan väittää, että edes vuosi ei ole kyllin pitkä aika pelien täydelliseen hallitsemiseen. Harjoittelu ja omien taitojen kehittäminen vie paljon aikaa, mutta se aika on täyttä riemua alusta loppuun asti.
On kuitenkin yksi ominaisuus, jota Tekken-sarjasta ei vielä löydy: kenttien rajat. Tekken Tag Tournament sisälsi vielä rajattomat liukuhihnakentät, joissa sivuaskeleilla ei ollut muuta virkaa kuin iskujen väistäminen. VF4:n neliskulmaisilla taisteluareenoilla on kuitenkin selkeät rajat. Mikäli vastustajan saa työnnettyä rajan ulkopuolelle, on tämä hävinnyt pelin. Toisissa kentissä tyhjät rajat on korvattu seinillä, joita vasten vihollisen voi iskeä. Nurkkaan ahdistetulla soturiparalla on kuumat oltavat, sillä jokainen vastaanotettu isku lennättää hänet seinää vasten ja saa tämän erittäin haavoittuvaksi seuraavalle tällille. Sopivan aseman säilyttäminen kenttien rajoihin nähden tuo peliin uutta, taktisempaa otetta.
Kilpailuvietti on vahva
Mitä tulee VF4:n ulkoasuun, kaikki on näennäisesti kunnossa eikä erilaisia heijastus- ja valoefektejä ole säästelty. Vaatteet hulmuavat ja kumitrikoot kiiltävät. Temppelikentässä voi nähdä salaman iskevän taustalla olevia patsaita pirstaleiksi ja talvella hahmot jättävät lumeen realistisia jälkiä. Silti sahalaitaisuus ja tektstuurien häiritsevä värinä pistävät silmään sen verran pahasti, että muutamat kekseliäät jipot eivät onnistu pelastamaan karua kokonaisuutta. Koska peli tähtää realistisuuteen, ruudulla ei vilise yliampuvia räiske-efektejä tai tulipalloja. Hahmot näyttävät mielestäni tyylittömiltä, varsinkin litistyneessä ja tahmaavan hitaassa 50Hz:n tilassa. Tässä yhteydessä on kuitenkin pakko mainita, että pelin menu on sentään viimeisen päälle tyylikäs ja kutsuva.
Kitaravingutteluista ja teknosta koostuvat musiikit sopivat peliin kuin nyrkki silmään ja mikä parasta, jotkut sävelet ovat jopa tarttuvia. Ääninäyttely koostuu pääasiassa hahmojen katkerasta uhoamisesta ennen taisteluja ja koska dialogin taso on sitä mitä se on, minusta urhot olisivat saaneet pysyä hiljaa. Mätkintäpelien äänimaailmassa on kuitenkin tärkeintä se, että potkut, iskut ja jänteitä repivät heitot todellakin tuntee luissaan. Virtua Fighter 4:ssa voi kuulla elävästi kuinka iskut menevät perille, joten siltä osin ei ole valittamista.
Koska peliltä löytyy syvyyttä enemmän kuin tarpeeksi, ulkoasun puutteet eivät jaksa kiinnostaa muita kuin pikkutarkkoja nipottajia. Tämä peli vie mennessään, eikä vikoja pian edes huomaa. Mielenkiinto pelkkään yksinpeliin loppuu aikanaan, mutta kuten hyvältä mätkintäpeliltä sopii odottaakin, kaksinpelinä kaveria jaksaa hakata käytännössä siihen asti että uusi, parempi peli ilmestyy. Koska VF4:n pelimekaniikka on hiottu täydelliseksi, en usko, että sitä tapahtuu vielä pitkään aikaan. Silti odottelen mielenkiinnolla seuraavaa vakavasti otettavaa haastajaa, Tekken 4:sta.
