Mätkintäjuhla käynnistyy jälleen
Johtuneeko puhtaasti peligenren luonteesta itsestään, vai mistä, että tappelupelisarjojen kannattajien välillä on kautta aikain ollut jonkin sortin vastakkainasettelua keskenään? Iankaikkinen kamppailu paremmuudesta on nykyään kulminoitunut muutaman pelisarjan ympärille, eikä uusia varteenotettavia haastajia ole noussut taisteluareenalle pitkiin aikoihin. Veteraanisarjat sen sijaan voivat yhä paksusti, ja niiden eteneminen yhä suurempiin järjestyslukuihin näkyy ja kuuluu koko pelimediassa.
Itse en niinkään ole minkään tietyn kuppikunnan edustaja, vaan pikemminkin lähes kaikkiruokainen mätkintäviihteen peruskuluttaja. Vaikka rehellisesti sanottuna Virtua Fighter 5 onkin ensikosketukseni Segan klassikkomättöön, PlayStation 3:n julkaisun yhteydessä ilmestynyt turpajuhla osoittaa sarjan olevan maineensa veroinen.
Virtua Fighter lukeutuu siihen tappelupelien kategoriaan, jossa peliä on oikeasti osattava pelata pärjätäkseen. Harkitsemattomalla nappien hakkaamisella ei pärjätä muutamaa ottelua edemmäs edes helpoimmalla vaikeustasolla, joten ensitöikseen on nieltävä ylpeys ja tutustuttava huolella taistelijan tutoriaaliin tai liikelistaan. Kuten korkean profiilin mätkinnältä voi odottaa, hahmojen taistelutyyleissä on eronsa, joten jokaista taistelijaa on lähestyttävä omalla tavallaan. Peli itsessään tuntuu olettavankin pelaajan keskittyvän yhteen hahmoon kerrallaan, sillä yhdelle profiilille voi rekisteröidä vain yhden tietyn nyrkkisankarin. Tiettyyn hahmoon erikoistuminen ei tietenkään ole varsinaisesti pakollista, sillä myös profiiliton pelaaminen onnistuu.
Näppärää ja tehokasta
Taistelusysteemi on sangen toimiva. Alkeellisten hyökkäyskombojen opettelu on helppoa ja täytäntöönpano hauskaa. Perusyhdistelmillä vastustajalle aiheutetaan jo kohtuullisen paljon vahinkoa, mikä riittää jo mainiosti vauhtiin pääsemisessä. Monimutkaisten hyökkäysyhdistelmien hampaat irvessä opettelu ei ole välttämätöntä pärjäämisen kannalta, mutta vaativimpien kilpakumppaneiden kukistaminen vaatii tilannetajua etenkin omien liikkeiden ajoituksen suhteen. Tehokkaista komboista ei ole hyötyä, ellei osaa torjua vihollisten hyökkäyksiä ja löytää aukkoja vastapuolen puolustuksesta.
Kuhunkin hahmoon erikoistuminen vie enemmän tai vähemmän verta ja hikeä. Toisin sanoen taistelijoita on joka lähtöön: sekä kovemman luokan Virtua Fighter -fanaatikoille että satunnaispelaajille löytyy helposti omat hahmonsa. Omalla kohdalla parhaaksi aloitushahmoksi osoittautui tavanomaisesti armeijan maastoväreihin pukeutuva Vanessa-neitonen pitkine voimakkaine säärineen — ja täten tehokkaine pitkän kantaman hyökkäyksineen.
Koska hyökkäyskombojen opetteleminen vaatii keskittymistä, ajoituskykyä sekä hyvää muistiakin, olisi
sääli, mikäli kaikki vaivannäkö menisi hukkaan epätarkkojen kontrollien takia. On kuitenkin ilo todeta pelaajan aivoitusten välittyvän pelihahmoille kiitettävällä tarkkuudella. Otteluiden ainoa hieman harmittava puoli on taisteluareenoiden vaatimaton suunnittelu. Maisemakattauksesta riippumatta yhteenotot käydään hyvin pienillä, lootamaisilla alueilla. Kyseessä lienee kuitenkin sarjalle ominainen piirre, eli yksi sen viehätyksistä: pääpaino pysyy itse taisteluissa ympäristöllä kikkailun sijaan.
Seikkailuton seikkailupeli, verkoton verkkopeli
PlayStation 3 -version pääpainotus on pitkälti yksinpelin varassa, vaikka perinteinen kahden hengen VS-moodi mukana onkin. Verkkopelin puute näkyy selkeästi, mikä on sääli, sillä Xbox 360 -version omistajat pääsevät nauttimaan Virtua Fighter 5:stään Liven puolella. Sonyn mustalla tornilla tahkottavaksi jäävät vain perinteinen Arcade-tila sekä astetta mielenkiintoisempi Quest. Nimensä takia tarinalla höystetyltä seikkailumoodilta haiskahtava pelitila on kuitenkin perinteistä Virtua Fighter -mätkintää henkeen ja vereen.
Questin niin sanottu seikkaileminen rajoittuu pieneen karttaan, jossa pelaajan on etsittävä haastajia eritasoisista pelihalleista ja pyrittävä pelaajalistojen kärkeen. Omia saavutuksiaan muiden "pelaajien" kesken on helppoa verrata keskenään, kiitos tarkkojen voitto- ja häviötilastojen. Pelaaja joutuu vähän väliä luokitteluotteluihin, joissa hahmoaan voi yrittää nostattaa entistä kovemmalle tasolle. Siitä huolimatta, että tietokonevastustajat antavat vaikeimmillaan erittäin tiukan vastuksen, moodi tuntuu niin rakenteensa kuin muunkin toteutuksensa puolesta verkkopeliltä ilman verkkopeliä.
Vastaan tulee myös erityisiä haasteotteluita, joiden voittamisesta tilille ropsahtaa kylmää valuuttaa tai vaatteita hahmolle. Hahmojen valmiita ulkomuotoja voikin kustomisoida hyvin pitkälti hiusten väristä muutamiin asukokonaisuuksiin. Vaikka valikoimat saattavat tuntua melko suppeilta, niillä saa aikaiseksi yllättävän monia variaatioita suosikkitaistelijoistaan.
Segan taistelupeliveteraani voi kaikkien näiden vuosienkin jälkeen mainiosti. Vaikka Virtua Fighter 5 ei revi konsolin tehoja äärimmilleen, kyseessä on silti huolellisesti toteutettu kokonaisuus niin taistelumekaniikan kuin audiovisuaalisuuden suhteen. Sisältö jää valitettavasti vielä viime sukupolven mätkintäpelien tasolle verkkopelin puuttumisen takia, mikä on selkeä miinus, mutta onhan se perustarjonta toisaalta riittänyt ennenkin laadun ollessa kohdallaan. Virtua Fighter 5 on yksi malliesimerkki siitä, miksi mätkintäpeligenre on yhä voimissaan.
