Artificial Mind and Movementin Wet on monien muiden viihdeteosten vaikutuksesta syntynyt videopeli. Se yhdistää Quentin Tarantinon leffoista tutun tyylin Max Paynen hidastustehosteisiin nojaavaan pelimekaniikkaan. Hyvistä osista voi osaavissa käsissä syntyä elämää suurempi kokonaisuus. Toisaalta rakennelma voi sortua surkeasti palastensa taakan alla. Toteutuksensa puolesta Wet on lähempänä jälkimmäistä ääripäätä.
Pieni odotusarvo
Wetin päähenkilö Rubi tuo miekkoineen ja pistooleineen etäisesti mieleen Lara Croftin ja Kill Billin morsiamen yhdistelmän. Sankarittaren hahmolle ei anneta kummia pohjustuksia, kun pelaaja jo heitetään keskelle epäonnistuneista vaihtokaupoista syntynyttä tulitaistelua. Hurmaavan vähäsanainen Rubi on saapunut paikalle hoitamaan yksinkertaista toimeksiantoa, joka johtaa lopulta ikävään, joskin ennalta-arvattavaan lopputulokseen: hänen on tapettava lisää kriminaaleja. Ja paljon.
Wet ei nouse pelivuoden valopilkuksi suoraviivaisella tarinallaan. Se loppuu nolosti ja jää vaille merkittäviä kohokohtia. Juonen tehtävänä on antaa jonkinlainen syy jatkuvalle toimintarymistelylle ja vaihtuville ympäristöille. Pelitapahtumia katkovat Kanye Westiäkin innokkaammin turhat välianimaatiot ja retrohtavat mainokset, joiden merkitys jää arvoitukseksi. Kehittäjät ovatkin asettaneet tyyliseikat sisällön edelle. Tarantinomainen audiovisuaalinen toteutus nostetaan esille valikoista lähtien, eikä alatyylistä dialogia tai verta säästellä.
Ääniraidalla tyylivalinta kuuluu kultaiselta 70-luvulta haiskahtavana rempseänä rokkina. Peliä varten tuotetut kappaleet kolahtavat itse asiassa toiminnan kyytipoikana varsin makeasti. Paikoillaan junnaavat kertosäkeet synkkaavat hyvin kuvaruudun tapahtumien kanssa.
Surkea varianssi
Wetin varsinainen pelimekaniikka koostuu erilaisten hidastustemppujen tekemisestä. Rubi voi tähdätä ja lahdata tavallista pulliaista tehokkaammin hyppimällä, liukumalla polvillaan tai vaikkapa juoksemalla seiniä pitkin. Tällöin sankarittaren toinen ase suuntautuu automaattisesti vihollisia päin ja pelaaja voi valita kohteen toiselle pyssylle vapaasti. Hidastus aktivoituu yksinkertaisesti liipaisinta painamalla. Toisinaan pikkurikollisille täytyy opettaa tapoja miekalla, jonka käyttämiseen ei ole panostettu aivan yhtä paljon. Silpominen rajoittuu käytännössä yhden lyöntinapin hakkaamiseen ja muutamaan animaatioon.
Kaadoista palkitaan mojovien veriroiskeiden lisäksi tyylipisteillä, joilla puolestaan voi päivittää Rubin liike- ja asearsenaalia. Näin toimintaan yritetään antaa pidemmän aikavälin porkkanaa, mutta idea kaatuu jälleen heikohkoon toteutukseen: monet päivityksistä menettävät saman tien merkityksensä, kun viholliset kovenevat pelin edetessä.
Toiminnan peruselementeissä ei tappavia vikoja piile. Tähtääminen onnistuu totuttelun jälkeen mukiinmenevästi ja pelihahmo liikkuu tarpeeksi vikkelästi. Pääosumien ketjuttaminen jaksaa viihdyttää ihmeellisen hyvin. Yksittäiset viholliset eivät tarjoa pelaajalle haastetta, mutta laatu korvataan tuttuun tapaan määrällä. Keskinkertaisten taisteluiden sijaan Wetin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu itseään toistava rakenne. Peli on jaettu häpeilemättömän tökerösti osioihin, joita hierotaan kuutisen tuntia kestävän tarinan aikana useita kertoja. Väliin mahtuu muutamia hyppelyosioita ja reaktiotestejä, mutta sisältö pysyy pääasiassa samana: liu, loiki ja lauo vähän lisää. Kehittäjät ovat vieläpä kehdanneet tehdä vihollisia loputtomasti sylkevistä ovista oikein ominaisuuden.
Heikko hyötysuhde
Rakenteelliset heikkoudet voitaisiin periaatteessa peittää vielä täydellisen räjähtävällä teknisellä toteutuksella, mutta Wet kolauttaa päänsä tolppaan silläkin osastolla. Omaperäistä lookkia yritetään lyödä perille videosuodattimella, jonka kytkin kuitenkin mieluusti pois edestä häiritsemästä. Alta paljastuu varsin keskinkertaisen näköinen peli. Paremmilla animaatioilla, dynaamisemmilla ympäristöillä ja mehukkaammalla osumanmallinnuksella toiminnasta olisi voitu repiä irti enemmän riemua.
Wetin läpi kahlaaminen ei tuottanut minulle suuria henkisiä ongelmia. Osaltaan tähän vaikuttaa kokemuksen lyhyys, mutta peli sisältää myös hauskoja hetkiä. En kuitenkaan voi kuvitella palaavani tuotteen pariin, vaikka siihen kovasti houkutellaankin erilaisilla haastetiloilla ja saavutuksilla. Kauniisti ilmaistuna Wet muistuttaa keväällä julkaistua Ninja Bladea: molemmista voi nauttia, kunhan muistaa kytkeä aivot täysin off-asentoon ennen pelaamista.
