Mestarin verisissä jalanjäljissä
Tyyliin panostaminen pelattavuuden kustannuksella on uhkapeliä, joka joskus kannattaa, useammin kuitenkaan ei. Parhaassa tapauksessa tyylilliset valinnat johdattavat uusiin toimiviin pelimekaniikkoihin, kuten Pataponissa tai Katamari Damacyssa. Joskus taas peli muuttuu niin high-conceptiksi, että kauniiden kuorien sisukset suorastaan kumisevat tyhjyyttään.
Artificial Mind and Moven (lyhyesti A2M) Wet yrittää selvästikin imeä vaikutteita Quentin Tarantinon hittielokuvista, suurimpana inspiraation lähteenä kaksiosainen väkivaltabaletti Kill Bill. Tarantinoahan on ohjaajana syytetty sisällön uhraamisesta muodon alttarille. Faneja tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä hänen tyylitajunsa on erehtymätön, ja katsojat ovat aina saaneet, mitä ovat odottaneetkin.
Valitettavasti A2M on shoppailut liian isoja saappaita myyvässä liikkeessä, ja jalassa kieppuvien popojen aiheuttama kömpelyys on tarttunut Wetin sankariin, Rubiin. Rubi on ongelmanratkoja, eli selkokielellä rahan motivoima pyssysankari, jonka puheen tuottaa Buffy Vampyyrintappajan jälkeen lähinnä hutilyönteihin erikoistunut Eliza Dushku. Käsikirjoituksessa on tavoiteltu katu-uskottavaa nasevuutta, mutta vaikka joka toinen sana onkin ”fuck”, yltää dialogi vaivoin samalle tasolle kliseisen juonen kanssa.
Sinne tänne roiskien
Pelikokemus Wetissä on sekoitus erilaisia mekaniikkoja. Suuri osa ajasta on omistettu kolmannen persoonan räiskinnälle ja miekanheiluttelulle, mutta vaihteluakin löytyy. On kiipeilyosuuksia, Pursuit Forcea muistuttavia hypi-ammu-kaahailukohtauksia sekä nykypeleissä pakollisia paina-nappia-ettet-kuole-reaktiotestejä. Selkeästi parasta antia ovat toimintaosiot: niihin on panostettu sekä kenttäsuunnittelun että pelattavuuden puolesta.
Ikävä kyllä panostaminen ei tarkoita, että edes näiltä osin Wet olisi erityisen onnistunut teos. Enimmäkseen pistooleilla ja miekalla vihollisista veripalttua tekevä Rubi uskoo liikkeen voimaan, ja hänen repertuaaristaan löytyykin erilaisia akrobaattisia temppuja. Rubi osaa ampua hyppien, polvillaan liukuen ja seinää pitkin juosten. Wetin innovatiivisin erikoisuus on sankarittaren kyky ampua kahta vihollista yhtä aikaa: automaattitähtäys pitää jyvän suunnilleen yhden kalmokandidaatin kohdalla pelaajan sihtaillessa toisen uhrin kupoliin. Ilahduttavan usein hautausurakoitsija saa pari uutta asiakasta saman sekunnin aikana.
Taistelut voisivat olla hauskoja, jos ohjaus toimisi, mutta herkkyyttä on mahdoton saada säädettyä sellaiseksi, että joka puolelta räiskivät vastustajat saisi hollille nopeasti ja tarkasti. Vaikka automaattitähtäys merkitseekin aina yhden ruudulla näkyvistä vihollisista, voi suurempi lössi piilotella katseen ulottumattomissa. Liikkeessä pysyminen saattaa tuntua hyvältä ajatukselta, mutta kontrollit tekevät toistuvasti tenän: seinää pitkin eteneminen muuttuu suoraan ylöspäin juoksemiseksi ja hypyt sekä liu’ut lähtevät aivan eri suuntaan kuin mihin pelaaja olisi toivonut.
Kaikkein ärsyttävintä ohjauksen epäonnistuneisuus on kiipeilyosuuksissa. Rubi tuntuu käyneen Persian prinssin temppukoulun, ja muutamat kentät tarjoavat hyvää harjoitusta. Hänen pitäisi kuitenkin välillä hypätä millilleen oikeaan suuntaan, vaikka ihan selvää ei ole, mikä tuo suunta on, ja pienestäkin harhaosumasta seuraa putoamiskuolema. Muuten kiipeily ei ole erityisen haastavaa, sillä ajoituksella ei ole juuri väliä, eikä etenemissuunnasta ole juuri epäselvyyttä.
Sisäinen ja ulkoinen kauneus (tai sen puute)
Jos ei Wet ole pelattavuudeltaan parasta A-ryhmää, ei se kyllä loista audiovisuaalisella annillakaan. Sinne päin mallinnetut hahmot seikkailevat sinne päin mallinnetuissa maastoissa. Lontoota ei tunnista Lontooksi oikein mistään, ja Hong Kong näyttää jumittuneen 1700-luvulle. Pahat pojat – ja yksi paha tyttö – on kopioitu Metal Gear Solideista ja Asfalttisoturista. Karkeahkoa grafiikkaa on peitelty filmin kuluneisuutta simuloivalla kuvan kohinalla, mikä luo mielikuvaa 70-luvun honkkariactionista.
Äänissäkään ei ole juuri mainitsemista. Rubin lakoniset heitot tulitaistelun lomassa käyvät nopeasti vanhoiksi, pistoolin ja haulikon äänet erottaa jotenkuten toisistaan ja verilöylyjen taustamusiikkina soi rockabilly. Välivideoiden ääninäytteleminen on ihan mukiinmenevää, joskin alkuteksteissä mainostettua Malcolm MacDowellia olisi voinut hyödyntää enemmänkin.
Sitä paljon puhuttua tyyliä on yritetty hakea Sin City -elokuvaa apinoivilla, vain punaista, mustaa ja valkoista väriä käyttävillä ultraväkivaltaisilla välikohtauksilla. Muutaman kerran pelin aikana Rubi saa päin säntäävän vihollisen veriroiskeita naamalleen ja ajautuu psykoottisen raivon valtaan. Tausta muuttuu kauttaaltaan punaiseksi, vihollishahmot ovat vain mustia silhuetteja ja veriroiskeet piirretään valkoisella. Ensimmäisellä kerralla vaihtelu virkistää, mutta myöhemmin siirtymävideo alkaa tuntua naurettavalta.
Kuiva peli
Wet on jälleen yksi valitettava esimerkki haaskatusta potentiaalista. Uncharted ja Max Payne ovat näyttäneet, miten liikkuva tulitaistelu toteutetaan, Prince of Persia puolestaan on esitellyt komeata miekkataistelua. Vaikka A2M karsastaisikin matkimista, ei hyviä esimerkkejä silti kannattaisi kuitata olankohautuksella. Jos kiikkerän ohjauksen vuoksi kuolee ja joutuu aloittamaan kymmenennen kerran samasta kehnosti sijoitetusta tarkistuspisteestä ja katsomaan saman välivideon – jota ei luonnollisesti pysty ohittamaan – alkaa jossain vaiheessa tehdä mieli heittää shurikeniin teipattu ohjain pelisuunnittelijan silmään.
Wet ei ole täysin epäonnistunut tekele. Parhaimmillaan sen toiminta on viihdyttävää sekä katsella että pelata, ja tasoloikkaosuudetkin ovat rentouttavia välipaloja. Jopa raivokohtausten silmittömyys olisi säästellymmin käytettynä ollut hyvä idea. Wetissä ei kuitenkaan ole yhtään erityisen mieleenpainuvaa kohtaa, vaan se on samaa tasapaksua puurtamista alusta loppuun. Platina-trophya tästä pelistä hamuavat todennäköisesti vain ne kaikkein pahimmat addiktit. Mutta heillekin löytyy vähemmän turhauttavia vaihtoehtoja.
