Quaken hengessä
Wanadoon kehittämä Ironstorm on hahmon silmistä kuvattu räiskintäpeli. Alun perin peli julkaistiin tietokoneelle vuoden 2002 lopulla ja menestyi kohtalaisesti. Nyt parin vuoden jälkeen Rebellion -niminen pelitalo, jonka ansioluottelosta löytyy muun muassa viime syksyn Judge Dredd versus Death, siirtää Ironstormin PlayStation 2:lle. Ironstorm jää uuden World War Zero -nimen myötä vain lisänimekkeeksi.
Juoksuhaudoista liikkeelle
Pelin juoni ei päätä huimaa omaperäisyydellään, mutta sen asetelma on mielenkiintoinen. World War Zero esittää näkymän, jossa ensimmäinen maailmansota ei loppunutkaan vuonna 1918, vaan jatkui vielä vuosikymmeniä, aina vuoteen 1964 - pelihetkeen. Vastakkain painiskelevat itä ja länsi, eli venäläis-mongolialainen hallinto vastaan lännen Coalition -liittoutuma. Vain yksi mies pystyy pysäyttämään idän pahat hirmuhallitsijat ja kas kummaa; tuo mieshän on pelaajan ohjaama luutnantti James Anderson.
James on niin sanotusti kova luu. Hän ei pienistä hätkähdä, suuristakin vain harvoin. Niinpä vihollisen juoksuhaudoissa takuulla pelätään polvet tutisten tätä tappokonetta. Pelko saa sotilaat käyttäytymään typerästi ja ampumaan huonosti, niinpä Jamesilla on helppo työ toteuttaa kohtaloaan. Helpoimmalla vaikeusasteella pelin kentät läpäisee satunnaisesti liipaisinta rämpyttäen, kun automaattinen tähtäys hoitaa luotien sijoittelunkin pelaajan puolesta. Normal -tasolla tekoäly on karaistunut ja pistää enemmän hanttiin. Suojaa tarkemmin ampuvilta vihollisilta on pakko etsiä, ja ensiapupakkauksillekin tulee käyttöä.
World War Zeron vihollissotilaat luottavat ylivoimaan. Ne tulevat vastaan usein yksiköissä. Pelin alussa yksiköt ovat pieniä ja niiden aseistus heikko. Loppua kohden joukkojen määrät kasvavat, ja ne käyttävät yhtä tehokkaita aseita kuin pelaaja itse. Lisäksi joskus ulkoalueilla vihollisilla saattaa olla tukena tankki tai kiinteä konekivääripesäke.
Aseita World War Zerossa on toistakymmentä, pistoolista raketinheittimeen. Pelistä löytyy myös erilaisia käsikranaatteja, joista hauskin - joskin epäkäytännöllisin - on hallusinaatiokranaatti. Se ei tapa räjähdyksellä, vaan päästää kaasua ympäristöön ja saa sille altistuneen henkilön houretilaan. Tällöin ohjaus on päinvastainen ja ruutu sumenee. Aseista tulee vastaan parempia versioita, jotka pelaajan arsenaalissa automaattisesti korvaavat alkuperäiset. Muutokset ovat toimivia, mutta eivät välttämättömiä, kuten lisätty kiikaritähtäin tai isompi panoslipas. Kuten monessa vastaavassa pelissä, yksi tuliluikku on ylitse muiden ja sitä tulee käytettyä läpi pelin, niin sanotusti varma valinta. Eniten tuhoa saa aikaan rynnäkkökiväärillä ja sen eri versioilla, joista ensimmäisen saa jo aloituskentästä. Muita aseita tulee käytettyä vain erikoistilanteissa.
Peruskeikka
Yksinpeli koostuu monien räiskintäpelien tapaan yksittäisistä tehtävistä, jotka edesauttavat saavuttamaan isompaa tavoitetta. Pelikokemus on joka pelauskerralla samanlainen, ja ainoastaan vaikeustasosta saa vaihtelua. Tehtävät ovat yksinkertaisia, ja muutenkin mennään peruskaavan mukaan: lahdataan kaikki tiellä olevat ja edetään syvemmälle vihollisen alueelle. Pääosin liikutaan yksin, mutta aina välillä avuksi saapuu muutaman minuutin ajaksi apuri jos toinenkin. Kauheasti apua heistä ei ole, mutta kääntävätpä huomioin hetkeksi pois Jamesista.
Tietyin välimatkoin pelialueilla on tallennuspisteinä toimivia tietokoneita, joista voi lukea uutisia ja joskus katsoa lyhyen videopätkän sodan tilanteesta ja siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Viihdeuutisissa on hauskoja vaihtoehtoiseen 60 -luvun menoon viittaavia vitsejä. Esimerkiksi The Beatlesien "Back to USSR" -kiertue ja muuta pikkuhupaisaa.
Miltei jokaisen tason viimeisillä hetkillä tulee loppuvastus, joka on yleensä vain hieman tavallista rivisotilasta kestävämpi. Jotkut loppupomot esittäytyvät videoilla, kun taas joitakin heistä ei edes huomaa tyrmänneensä.
World War Zerosta löytyy myös kavereiden kanssa pelattavaa. Alun perin pelin piti sisältää verkkopeli, mutta taas kerran PAL -versiosta tämä ominaisuus puuttuu. Tilalla on multitapilla maksimissaan neljän pelaajan kamppailu, joko joukkueissa tai kaikki kaikkia vastaan. Tämä perusmättö tarjoaa hetken hupia vain muutaman taisteluareenan voimin ja on selvästi hieman hätäinen tuotos.
Sota on rumaa
World War Zero ei ole suora käännös tietokoneisoveljestään, vaan kehitetty uusiksi varta vasten PlayStation 2:lle. Tämän ansiosta ruudunpäivitys on saatu tasaisen sulavaksi, joskin rumien grafiikoiden kustannuksella. Tekstuurit ovat pikselimössöä ja hahmot kulmikkaita. Efektien käyttö on myös jätetty minimiin. Pelimoottori luo kohtuullisen isoja alueita, ja vihollisia näkyy ruudulla parhaimmillaan toistakymmentä. Kentät ovat kuitenkin pääosin putkimaisia, vaihtoehtoisia etenemistapoja ei juuri ole. Pelin yleisilme on harmaa ja rähjäinen tavoittaen jotenkin ensimmäisen maailmansodan tunnelman, mutta pidemmän päälle harmaus alkaa rasittaa silmiä. Vaihtelua tuovat CGI -videopätkät tehtävien välillä.
Aseet laulamaan
Pelin äänimaailma on vaisu. Ainoat jatkuvasti kuuluvat äänet ovat aseiden pauke, taustaräjähdykset sekä vihollisten huudot. Musiikkia erottaa taustalta harvoin. Ääninäyttely on vaisua, ainoastaan ylinäytellyt venäläisaksentit ovat itse asiassa huvittavia. Dialogia pelissä on vähän - selkkaukset ratkaistaan poikkeuksetta asein.
World War Zero on perusräiskintää konsoleilla. Se ei yllä alkuperäisen PC -versionsa tasolle, saati hyvien konsoliräiskintöjen. Tekninen toteutus ei tyydytä ja yksinpeli on kertakäyttöinen. Ainoa massasta vähän erottava tekijä on sen juonen asetelma, mutta muuten mennään aidan matalimmista kohdista. Pitkän linjan pelitalon tuotoksia vaivaa puutteellinen loppuun asti hiominen, minkä takia pelikokemukset jäävät vaisuiksi. World War Zero ei valitettavasti korjaa tätä vikaa. Aivan huono peli kyseessä ei ole, mutta tyydyttävän riman alle se jää reilusti.
