Amerikan malliin
Amerikkalaisen vapaapainin suurin vuosittainen tapahtuma, Wrestlemania, järjestettiin tänä vuonna 18. kerran. Tällä kertaa tämä hikisten miesten, yleisön mylvinnän ja silmittömän väkivallan täyttämä spektaakkeli pidettiin Torontossa, Kanadassa. Kuten tavallista, kyseessä oli ikimuistettava ilta, jota miljoonat ihmisten ympäri maailmaa seurasivat joko paikan päällä tai sitten TV-vastaanottimiensa välityksellä. Loistavasti onnistuneen paini-illan jälkihuumassa suuri Yhdysvaltalainen julkaisijajätti THQ hankki tapahtuman lisenssioikeudet itselleen. Tuloksena syntyi WWE Wrestlemania X8, joka on yksi harvoista Nintendon ulkopuolelta GameCubelle tulleista yksinoikeuspeleistä. Valtameren toisella puolen peli julkaistiin sopivasti kesän tiimoilla paikallisten painifanaatikkojen pohjatonta videopelinälkää tyydyttämään. THQ:n ihmeellisistä vetkutteluista johtuen me Eurooppalaiset saamme nauttia aidosta amerikkalaisesta viihteestä vasta nyt.
Wrestlemania X8 on vasta toinen kotoiselle kuutiolle julkaistu painituotos aikaisemmin tänä vuonna nähdyn Legends of Wrestlingin jälkeen. Acclaimin tuottama ja julkaisema LoW sai lähinnä kyseenalaista mainetta kriittikkojen sekä pelaajien suunnalta, joten tämä THQ:n uutuus tuli suhteellisen hyvään markkinasaumaan ennen Legends of Wrestling II:n "odotettua" julkaisua myöhemmin tänä vuonna. Ennen julkaisua toiveet hyvästä painipelistä elivät vahvoina. Useat nimeltämainitsemattomat sivustot julkaisivat THQ:n sponsoroimana isoja hypeartikkeleita, joiden perusteella Yukesin uutuutta luultiin oikeasti onnistuneeksi tekeleeksi. Todellisuus on kuitenkin aivan toinen. Vaikka puitteet ovatkin komeat, WWE Wrestlemania X8 ei pysty lunastamaan siihen kohdistettuja paikoitellen jopa käsittämättömiä ennakko-odotuksia.
Moodien juhlaa
Nimestään huolimatta peli ei käsittele erityisemmin toukokuista painispektaakkelia. Kyseessä on ennemminkin kuuluisan tapahtuman nimen puitteisiin koottu tavallinen painipeli, jossa hiki virtaa ja iskuja satelee entiseen malliin. Lyhyen päävalikkoseikkailun jälkeen selviää, että kaikkein kirkkaimmaksi mooditähdeksi Yukes on suunnitellut lupaavalta kuulostavaa Path of the Champion -pelimuotoa. Tässä astutaan jonkin mukana olevan painijan ohjaksiin ja tapellaan sitten eri vastustajia vastaan mitä mielikuvituksellisimmissa otteluissa. Lopullisena tavoitteena on voittojen avulla nostaa arvostustaan siihen pisteeseen asti, että WWE-titteliottelu avautuu pelattavaksi. Sen voitettuaan pelaaja pääsee kiistattomaksi mestariksi ja lopputekstit rullaavat sulavasti ruudulla. Matkaan mahtuu luonnollisesti monta mutkaa, eikä tie mestariksi ole suinkaan täysin ongelmaton. Halutessaan pelaaja voi myös luoda kattavalla painijaeditorilla oman supertähtensä ja nostaa tämän suoraan painimaailman huipulle.
Muista pelimuodoista Battle for the Belts taas on nimensä mukaisesti suunnattu eri mestaruusvöiden metsästykseen. Nykyisten WWE-mestaruuksien lisäksi tavoiteltavissa on myös parisenkymmentä hieman vanhempaa vyömallia, joiden pitäisi herättää mukavia muistoja pitkään Yhdysvaltalaisen painisirkuksen kehitystä seuranneissa. Haastemuotoon rakennetun moodin vaikeustaso nousee progressiivisesti ja tekemistä kaikkien vöiden metsästyksessä riittää varmasti yllin kyllin. Mestaruuksia voi lisäksi yrittää yhdistää Unification-ottelussa. Myös kaverin omista vöistä taistelu onnistuu, jos ystäväsi tuo oman Wrestlemania-tallennuksella varustetun muistikorttinsa moninpeli-iltamien iloksi.
Yksittäisten näytösotteluiden järjestäminen hoituu kätevästi Exhibition-moodin kautta. Ensimmäisenä tässä pelimuodossa valitaan ottelumuoto. Yksittäisiä otteluita, kahdella kahta vastaan käytäviä Tag Team -matseja, kolminotteluita ja muita muotoja katsellessaan ei voi kuin ihailla eri painiottelumahdollisuuksien isoa kirjoa. Lähes kaikki wrestlingiä seuraaville tutuksi tulleet ottelut ovat järjestettävissä, joskin pari hieman erikoisempaa matsia on valitettavasti jäänyt kokonaan ilman huomiota. Näistä suurin menetys on tuomarikamppailun puuttuminen kokonaan. Tässä kaksi ottelijaa kamppailee kehässä ja kolmas hoitelee tuomarin virkaa. Etenkin moninpeleissä tämä nostaisi varmasti tunnelman kattoon, mutta tälläisenäänkin Wrestlemania X8:n ottelumahdollisuuksien hämmästyttävä määrä on enemmän kuin tyydyttävää tasoa. Kamppailumuotojen lisäksi ennen varsinaista kehään astumista on valittava ottelun tyyppi. Normaali painivääntö, Hardcore-ottelu, legendaarinen TLC ja tunnin mittainen Ironman-taistelu ovat kaikki mahdollisia, muita muotoja tietenkään väheksymättä. Kaikki tämä hoituu kätevästi yksinkertaisten, mutta toimivien valikkojen kautta. Ennen kehään astumista voi vielä muuttaa erinäisiä sääntöjä. Otteluiden räätälöiminen onkin Wrestlemanian kiistatta suurinta huvia.
Itse shown päätähtiä on mukana kunnioitettava määrä. The Rock, Undertaker, ja jopa uransa lopettanut "Stone Cold" Steve Austin ovat kaikki mukana parinkymmenen muun supertähden ohella. Kummallista kyllä, muutamaa hassua poikkeusta lukuunottamatta jokainen painija on pelattavana heti ensimmäisestä käynnistyskerrasta lähtien. Tämä ratkaisu helpottaa ehkä pikaisten moninpelisessioiden järjestämistä, mutta lukitun tavaran vähyyden takia elinkaari kokee ison kolauksen. Pelkkien mestaruusvöiden metsästys ei nimittäin riitä yksinpelin pelastukseksi, kun varsinaista tavoiteltavaa on muuten aivan liian vähän. Yhdellä kädellä laskettavien salahahmojen lisäksi pelin uumeniin on piilotettu vain pari vaivaista lisäareenaa. Tämä kummastuttaa, koska kaikki salatavara on yhden illan pelisessioilla kerätty. Yksinpelistä jääkin vain luu käteen ja ainoaksi huviksi jää moninpeli. Tämä onkin Wrestlemania X8:n kiistaton selkäranka. Muutaman samalla aaltopituudella olevan ystävän kanssa painiviihde saa kokonaan uuden merkityksen ja jopa pelin monotoniset ottelutkin saavat yllättäen mielenkiinnon heräämään. Kehässä voi samanaikaisesti hääriä neljä ihmispelaajaa. Haluttaessa ylimääräiset paikat voi täyttää tietokonevastustajilla.
Painisirkusta parhaimmillaan
Pelin tapahtumia tukee varsin yksipuolinen grafiikka, jossa tyylikkäästi mallinnetut hahmot ja tönkkö animaatio muodostavat oudon kontrastin. Painijat liikkuvat kehässä robottimaisesti, eikä illuusiota aidosta painiottelusta pääse syntymään missään vaiheessa. Robottien outoa voimisteluleikkiä seuratessa tulee myös kiinnitettyä huomiota vaatimattomasti mallinnettuun, langanlaihoista tekstuureista koostuvaan lättänäyleisöön, joka näyttää lähinnä epätoivoiselta tilantäytteeltä. Mukavana yksityiskohtana yleisön runsain määrin kantamat kyltit vaihtuvat aina käynnissä olevan ottelun mukaan, mutta loppupeleissä tästäkään ei ole sen suurempaa iloa matsien tuoksinassa. Painijoiden tullessa kehään näytetään lyhyttä Wrestlemania X8:n omalla pelimoottorilla toteutettua välipätkää, jossa ottelun tähdet astelevat kehään oikean maailman malliin. Tässä korostuvat naurettavat erikoisefektit, joista on syytä mainita erikseen etenkin heikosti toteutetut räjähdykset. Pahasti suutariksi jääviä paukkuja katsellessa pelaaja ihmetteleekin useaan otteeseen, että onkohan painiottelun sijaan tullut eksyttyä paikalliseen balettitapahtumaan.
Itse kehä ympäristöineen on mallinnettu hyvin, joskin interaktiivisuuden puute häiritsee melkoisesti. Yleisön joukkoon meneminen ei onnistu, mutta selostuspöydästä vastustajan pystyy sentään heittämään läpi komeassa kaaressa. Joissain ottelutyypeissä on myös mahdollista rynnätä backstagelle, josta löytyy isoja avoimia alueita, lukuisia käytäviä ja tukuittain toimistoja. Sahalaitoja ja muita ikäviä ongelmia ei eri ympäristöissä esiinny. Ruudunpäivitys pysyy niinikään tasaisen korkealla, mutta muuta ei näinkin keskinkertaiselta grafiikalta voisi odottaakaan. Visuaalisesta yleisilmeestä välittyykin nopeasti tekijöiden kiire pelinkehityksessä. Vaikka peliä tehtiinkin tekijöiden omien sanojen mukaan ennen julkaisua hiki hatussa, niin lopputulos on silti lähinnä GameCuben teknisten tehojen karkeaa aliarviointia.
Selostusta ei ole, joten TV-sarjasta tutut yliampuvat jenkkikommentaattorit ovat vain kaukainen unelma Wrestlemanian pelimaailmassa. Iskusarjoja ja tarkkoja potkuja siivittävätkin enää vain hirveä tekorokista koostuva taustamusiikki, yleisön päätön mylvintä, sekä täysin käsittämättömät ääniefektit, jotka koostuvat lähinnä oudoista kilahduksista ja läsähdyksistä. Itse painijoiden tunnusmusiikit ovat suurimmaksi osaksi kohdallaan, mutta lisenssiongelmien takia kaikkia kappaleita ei vieläkään ole saatu oikeaan muotoonsa. Näin ollen osa painijoista joutuu astumaan kehään vanhan tai kokonaan uudelleen sävelletyn tunnarin soidessa taustalla.
Köydestä toiseen
Kontrollit rakentuvat suurimmaksi osaksi vastahyökkäysten varaan. Vaikka hahmojen tönkkö liikkuminen tekeekin otteluista lähinnä huvittavan näköisiä, niin karun kuoren alla sykkii suhteellisen monimutkainen ohjaussysteemi. Alussa ottelut ovat lähinnä nappuloiden silmitöntä hakkaamista ja kieltämättä myös se tyyli tuo aika ajoin voittoja. Vaikeustason noustessa olkapäänappuloista hoidettavien vastahyökkäyksien osaaminen on elintärkeää menestyksen kannalta ja oikea-aikainen nappulan painaminen voi johtaa jopa vastustajan erikoisliikkeen epäonnistumiseen. Pelattavuutta on kieltämättä hiottu ja ainakin Yukesin PS2-painipeleihin verrattuna ohjaussysteemi on huomattavasti paremmin tasapainossa. Se ei johda elämää suurempiin otteluihin, mutta ahkerasti harjoitteleva pelaaja on sentään huomattavasti paremmissa asemissa, kuin ensimmäistä kertaa pelaava aloittelija. Silloin tällöin pelin osumamallinnus kuitenkin pettää pahasti ja televisiosarjasta tutut ohimenevät lyönnitkin voivat aiheuttaa käsittämättömiä tappioita. Tämä turhauttaa, mutta ei pilaa kokonaisuutta.
Kankeasti kehässä liikkuvat painijat sensijaan tekevät isoa hallaa pelattavuudelle. Vaikka vastustajien iskujen pysäyttäminen onnistuisikin ilman sen suurempaa vaivannäköä, niin etenkin usean miehen otteluissa oman hahmon kääntäminen oikeaan suuntaan on jopa turhauttavan vaikeaa. Usein vastustaja pääseekin iskemään selkään napakalla iskulla, kun pelaajan ohjastama painija tuijottelee areenan reunalla olevia kirkkaita valoja. C-tikun avulla hoidettava oman hahmon kohdistaminen ei aina onnistu pelaajan haluamalla tavalla ja usein ottelut tietokonetta vastaan päättyvätkin ihmispelaajan turhautumiseen. Tällöin ohjain löytyy yleensä lähimmästä seinästä.
Ei nimensä veroinen
Puheet uudesta painipelien messiaasta onkin syytä unohtaa. WWE Wrestlemania X8 on saanut osakseen paljon ennakkohypeä, mutta lopputuloksena markkinoille on saatu vain keskinkertaista roskaa. Kun Nintendo 64 -aikoina markkinoille saapui tasaisin väliajoin yllättävänkin laadukkaita painipelejä, nykyisessä muodossaan virtuaaliset wrestling-yritelmät ovat jyrkässä alamäessä. Lisenssin omistavan THQ:n olisikin syytä herätä todellisuuteen mahdollisimman nopeasti, sillä ostajatkaan eivät tätä tilannetta kovinkaan kauan kestä, oli wrestling-peleistä millainen puute sitten tahansa.
Kuution ensimmäiseen painipeliin Legends of Wrestlingiin verrattuna Wrestlemania X8 ei ole surkea esitys. Silti se on aikamoinen pettymys, koska se lankeaa itse kaivamiin sudenkuoppiinsa. Toimintaa toki riittää ja valikot näyttävät tyylikkäiltä, mutta itse ottelun alkaessa otetaan jyrkästi takapakkia. Painijat liikkuvat kuin huonosti rasvatut robotit aamulenkillä ja ottelut ovatkin lähinnä koomisia vääntöjä, jossa lopputuloksella ei sittenkään ole minkäänlaista merkitystä. Moninpeleissä ilo nousee hetkeksi ylimmilleen, mutta alkuinnostuksen laannuttua THQ:n uutuus on lähinnä hyvän pakkausmateriaalin järjetöntä tuhlausta. Kannessa oleva hologrammi on kieltämättä hieno, mutta siihen Wrestlemania X8 -pelin hyvät puolet oikeastaan jäävätkin. Kliseisesti sanottuna, parempi onni ensi kerralla.
