Kanadalaisen Silicon Knightsin maine koki kovan kolauksen, kun kehittäjien Too Human floppasi pahemman kerran. Yhtiö yrittää paluuta toimintaroolipelillä X-Men: Destiny, joka heittää pelaajan Marvelin supersankarien keskuuteen. Onnistuuko siirtyminen viikinkimytologiasta mutanttien maailmaan?
Valintoja ja valitusta
X-Men: Destiny käynnistyy Professori X:n muistotilaisuudella San Franciscossa. Professorin kuoltua Ryhmä-X on siirtynyt Kykloopin alaisuuteen. Myös Veljeskunnan eli Ryhmä-X:n vihollisten johtaja Magneto on kadonnut. Rauhanomainen muistotilaisuus päättyy kaaokseen, kun kokoontumiseen hyökätään supervoimin. Kuka hyökkäsi ja miksi? Mielenkiintoinen tarina käynnistyy hitaasti, mutta kantaa lopulta koko pelin ajan.
Pelaaja ohjaa tavista, joka löytää supervoimansa tapahtumien räjähtäessä käsiin. Valittavana on kolme hahmoa: mutanttivastaisen aktivisti-isän kasvattama Adrian Luca, amerikkalaista jalkapalloa pelaava Grant Alexander ja mutanttivanhempien Yhdysvaltoihin turvaan lähettämä japanilainen koulutyttö Aimi Yoshida. Kaikille kolmelle saa samat erikoiskyvyt, eikä tehtävissä tai pääjuonessa ole mitään hahmosta riippuvia eroja.
Pelihahmo kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan, sillä valinta vaikuttaa pelin dialogiin ja muutamiin välinäytöksiin. Ensimmäiseen läpipeluuseen valitsin Adrian Lucan, jonka sisäinen kamppailu isänsä oppeja vastaan on mielenkiintoista seurattavaa. Sitä vastoin toisella kerralla käyttämäni Grant Alexander osoittautui täysin tyhjänpäiväiseksi (ja tyhjäpäiseksi) veikoksi. Jenkkifutaaja tyytyy lähinnä pullistelemaan lihaksiaan ja kuolaamaan kohtaamiensa naismutanttien perään.
Mass Effectin vapaampaa roolipelaamista toivoneille Destiny on pettymys. Pelaaja voi valita taistelussa käytettävät supervoimansa, mutta muuten päätöksiä on vähän. Toisinaan on pohdittava, tukeeko Ryhmä-X:ää vai Veljeskuntaa. Sama mustavalkoinen vastakkainasettelu toistetaan jokaisessa valintatilanteessa. Pahinta on, etteivät ratkaisut vaikuta juonenkäänteisiin käytännössä mitenkään. Paria sivutehtävää lukuunottamata peli etenee suorassa putkessa alusta loppuun.
Vedä koko maailmaa turpaan
Vaikka X-Men: Destiny epäonnistuukin roolipelinä, niin toimintapelinä se pärjää hieman paremmin. Alku ei tosin lupaa hyvää, sillä etenkin ensimmäiset kahinat ovat yksinkertaista nappulanhakkausta. Onneksi pelin edetessä lisääntyvät supervoimat piristävät turpakarkeloita. Aluksi pelaaja valitsee itselleen yhden kolmesta yliluonnollisesta kyvystä. Vaihtoehtoina ovat nopea ja hidas mättäjä sekä kaukoampuja. Myöhemmin valintoja tehdään uusien lisäkykyjen välillä.
Varusteiden sijaan Destinyssä käytetään X-Geenejä, jotka antavat Marvelin mutanteilta tuttuja supervoimia. Esimerkiksi Sammakon hyökkäys on myrkyllinen ja Wolverinen puolustus palauttaa hitaasti elinvoimaa. Sekä hahmon omia että X-Geeneistä saatuja voimia pystyy kehittämään kokemuspisteillä.
Taistelun ja samalla koko pelin suurin ongelma on liika toisto. Tuttuja vastustajia piestään satoja ja taas satoja kertoja. Vähän väliä ruudulla kerrotaan, montako vihollista alueella on jäljellä. Kun vihulaiset on rökitetty, siirrytään seuraavaan kohteeseen rähisemään lisää. Toisinaan mättöä piristetään aikarajoilla ja lisähaasteilla, mutta peruspelattavuus ei muutu. Pomotaisteluissa on sentään hieman vaihtelua, sillä matsit koostuvat yleensä useista erilaisista vaiheista.
Ongelmanratkontaa ei seikkailussa ole, ellei parin nappulan painamista esimerkiksi ovia avatessa lasketa. Välillä suoraviivaisilla alueilla edetään kiiveten, mutta kapuaminen on aivan liian helppoa ja tylsää. Loppuosa ajasta seurataan välinäytöksiä ja keskustellaan tuttujen supersankarien kanssa. Lisäpuuhaa halajavat voivat etsiä kenttiin piilotettuja keräilyesineitä, jotka avaavat valikkoon supersankarien biografioita.
Karu kohtalo
Marvelin ystävien mieliksi X-Men: Destiny vyöryttää ruudulle kattavan kavalkadin supersankareita ja -roistoja. Mukana on sekä tunnetuimpia olentoja että pari harvinaisuutta, kuten Pixie ja Caliban. Mutantit näyttävät itseltään ja kuulostavat suunnilleen miltä pitääkin – tosin teennäisistä aksenteista ja vahvasta ylinäyttelystä huomaa, ettei ääninäyttelyyn ole juuri satsattu.
Vaan eipä ole ulkoasuunkaan panostettu. X-Men: Destiny näyttää harvinaisen karulta. Grafiikka on rumaa ja animaatiot kankeita. Välillä tuntuu siltä, että kyseessä on HD-päivitys alkuperäisen Xboxin pelistä. Yksinkertaisista näkymistä huolimatta ruudunpäivitys tahmaa tiukemmissa tilanteissa. Tekstityksetkin on hoidettu hutaisten: tekstit saattavat olla eri hahmoilla samat, vaikka vuorosanat vaihtuisivat.
Kaikista kauheuksistaan huolimatta X-Men: Destinyn läpäisee varsin kivuttomasti. Osittain tämä johtuu pelin lyhyestä kestosta, sillä supermutanttien selkkaukset ovat ohi parissa illassa. Kiirehtimällä lopputekstit saa näkyviin alle neljässä tunnissa. Kenttiin voi palata myöhemminkin, mutta uusintakierroksilla on vain vähän lisää tarjottavaa. Roolipeliksi Destiny on liian suoraviivainen, eikä toiminnassakaan ole tarpeeksi syvyyttä. Ainakaan tällä yrityksellä Silicon Knights ei nouse kehittäjien kärkikastiin.
