Vihdoin jotain, jolla saada samoja fiiliksiä kuin mitä Shenmue tarjosi. Pakostakin Yakuza muistuttaa Yu Suzukin messiaspeliä, joka pitkästä ja kuoppaisesta kehittelyprosessista huolimatta sai ikuisen sijan useiden sydämissä. Vaikka yhtäläisyydet ovat hajannaisia ja rikkonaisia, onnistuu Yakuza salaperäisesti siinä, missä Shenmue loisti. Peli painottuu selvästi enemmän taistelutaitojen kehittämiseen ja katuväkivallan harrastamiseen, eikä tutkimista ja dekkarityötä ole nimeksikään verrattuna Suzukin klassikkoon. Yhteistä molemmissa on erittäin huoliteltu ja laadukas kokonaisuus, upeasti mallinnettu miljöö ja ennen kaikkea perhanan äijämäinen päähahmo. Kazuma Kiryun tylyys-kerroin on tosin omaa luokkaansa, mutta miehestä löytyy myös paljon ryomaisuuksia - ei kylläkään traagis-koomisiin kysymyksiin asti. Yakuza on Rockstarin tusinakuran ja lukuisten blingbling-rikossimujen pahoinpitelijä; tämän jopa pelaa mielellään loppuun.
"Hey you stupid old f*ck, f*cking around in my shit!"
Kazuma saa sekavan ampumavälikohtauksen jälkeen kymmenen vuotta kakkua, ja kun mies marssii takaisin Shinjukun armottomille kaduille, puhaltavat yakuzan piireissä uudet tuulet. Juonittelu, kilpailu ja hämärät murhat ympäröivät freesin linnakundin. Kazuma ei lannistu, vaan aloittaa yhden miehen sodan kaikkia vastaan; "Dojiman lohikäärme" on päästetty vapaaksi, ja kadut ovat verisempiä kuin koskaan ennen. Tojo-klaanin ässä huomaa pian, että hänen tärkeimpänsä ovat kadoksissa, ja kuvioihin tuleva nuori tyttö, Haruka, tekee Kazumasta yleisen hyökkäyksen kohteen. Date-nimisen kytän ja pienen ystäväpiirinsä voimin Kiryu aloittaa kostoreissunsa.
Yakuzan ote on alusta asti leffamaisen viimeistelty ja tarina etenee yllättävine juonenkäänteineen verkkaisesti. Pelaajan ohjaama Kazuma Kiryu palloilee ympäri pimeitä katuja paikasta toiseen, nyrkit tanassa. Silloin kuin ei tapella, silloin piestään. Ja aina välillä harrastellaan nouda-palauta -tyylisiä tehtäviä. Näiden aktiviteettien lisäksi Kazuman täytyy ottaa kiinni kymmenen vuotta, ja paras tapa on tietysti jutustella muiden kanssa. Useat vanhat ystävät ovat valmiita auttamaan Kazumaa, mutta vielä suurempi joukko on valmis passittamaan sankarimme yläkertaan pikapikaa. Verisiä yhteenottoja ei voi välttää; noin jokaisen saastaisen minuutin välein kulman kovin fubu-mies juoksee housut kintuissa perään, ja huutaa donvitomaisella äänellä "What the f*ck?". Jos huomio hiemankaan herpaantuu, on edessä puuduttava tusinataisto. Nimittäin jokaisella tiellä väijyy riukupaska-asennossa yksi tai useampi jengiläinen, joka uhon kera tulee kerjäämään turpaan Kazumalta. Epämääräinen asento tietysti paljastaa viholliset, mutta aina näitä ei väkijoukon keskeltä huomaa. Pahinta on se, ettei Kazuma ota yksykköstä urputtajan kanssa, vaan mokomalla on aina jenginsä mukana. Pidemmän päälle yhteenotot käyvät hermoille, sillä ne eivät tarjoa haastetta, ja samoja gangsta-wannabeita ysäri-liiveineen ja huppareineen ei jaksa katsella. Vaihtelua näihin taisteluihin olisi tuonut laajempi viholliskatras; esimerkiksi punkkari-jengin kanssa olisi ollut mukavampi sparrata. Ärsytys menee onneksi ohi, kun antaa pyhiksen, pullojen, laatikoiden ja nyrkkien heilua. Ns. omistamisen tunne tuntuu aina yhtä viileeltä, ja hidastettu American History X -tyylinen tallaus vastuksen naamaan pistää hymyn huulille.
Käsikähmät ovat onneksi hyvin toteutettu, ja taisteleminen on nautinnollista puuhaa. Toisin kuin Shenmuessa, Yakuzassa liikkeet opitaan kokemuspisteiden kautta. Taistelu - ja yllättäen muun muassa syöminen, keskustelu, muiden auttaminen ja jopa naisissa käynti - tuovat Kazumalle kokemuspisteitä. Näitä voi sitten käyttää kolmeen eri osa-alueeseen, joista jokainen keskittyy eri kykyihin. Yksi kasvattaa Kazuman liikevalikoimaa, toinen nostaa energiapalkkia ja lisää vahvuutta ja kolmas parantaa heat-moodin iskuja. Erilaisia liikkeitä on sopiva määrä, mutta peruskomboja ei ole nimeksikään. Oikeastaan jokainen kombo alkaa muutamalla lyönnillä ja loppuu potkuihin. Jos komboa lyhentää, voi periaatteessa luoda uudenlaisia iskusarjoja. Lyöntien perään voi vaikkapa tehdä heiton, josta jatkaa sitten potkulla makoilevan nivusiin. Yakuzassa pelaajan ei tarvitse hakeutua taisteluihin, sillä Shinjukun äärimmäisen riehaantunut ja aggressiivinen katukatras haastelee minuutin välein. Hieman RPG-tyylisesti kamppailu käydään pienen lataustauon jälkeen ikään kuin erillisessä tilassa, joka kumminkin vastaa aluetta, jossa haastaja ilmestyi. Taustalla ihmisparat vispaavat kehojaan yhden animaation verran, ja alue on rajattu, mikä ei silti tuhoa tunnelmaa. Hauskinta pelissä on ympäristö, jota voi varsin kiitettävästi käyttää aseenaan. Kaduilla muita rääkätään kaljakoreilla, pyörillä, mainoskylteillä, rautaputkilla ja muulla irtaimistolla. Baareissa viinipullo saa uuden käyttötarkoituksen, ja jakkarat lentävät kuin kovimman humppamestarin villiintynyt lantio. Mitään teennäisiä kiintiöaseita ei juuri ole, vaan aseet vastaavat aina alueen tavaravalikoimaa. Uuden "aseen" testailu on addiktiivista puuhaa, varsinkin kolmiosta suoritettavien erikoisiskujen yhteydessä. Kolmiota painamalla Kazuma tekee kuolettavan iskun, oli ase kädessä tai ei. Nämä liikkeet käyttävät heat-energiaa, joka onneksi ei lopu helpolla. Spesiaalitekniikoiden samat animaatiot käyvät toisinaan tylsäksi, mutta uusi ympäristö usein korjaa tilanteen.
Koska sparraaminen vie leijonanosan peliajasta, on sen parasta olla viihdyttävää. Satunnaisia matseja lukuun ottamatta väkivaltainen "tanssi" on huikeaa. Kun kaupungin kovin ukko tulee suunnilleen oven läpi konttoriin, jossa porukka alamaailman roskaa kiusaa viattomia, nousevat fiilikset kattoon. Ensin kuittailaan toisille tylysti, heitetään pari onelineria, valotetaan motiiveja ja sitten piestään. Hahmot ovat uskottavia, persoonallisia ja ihanan romantisoituja yakuza-stereotyyppejä. Peliä on yhtä mukava katsella kuin pelata. Saman on, minun miesmuistiini, tarjonnut juurikin vain Shenmue.
Synkät kadut eivät armahda
Jos Yakuzan ympäristöön ei olisi panostettu juuri niin paljon kuin siihen on, en viitsisi suositella peliä kenellekään. Kaikki ne nyanssit ja detaljit, joita Sega on peliin laittanut luovat erittäin autenttisen ympäristön. Brandit, kuten Suntory, Cafe Boss ja Jack Daniel's vain muutama mainitakseni ovat esillä viimeistellyn tarkasti. Vaikka peliä ei suoraan ole mallinnettu miksikään tietyksi alueeksi, on miljöö kuin Japanin kuuluisa Shinjuku, tuo cossaajien, yakuzoiden ja hardcore-musiikin tyyssija. Neon-valot, lukuisat pikkupuodit, tunkkaiset sivukujat ja jatkuva taustahälinä tekevät pelistä todella elävän. Ihmisiä on siellä täällä solkenaan, ja nämä keskustelevat ja tekevät omia puuhiaan, joskin aika rajallisesti. Taustaäänet ovat japaniksi, ja näiden lisäksi npc-hahmojen puhe tulee puhekuplissa ruudulle. Välillä tämä häiritsee, kun näytön peittävät teinien ihkutuskommentit, mutta usein katujen asukkien kommentit antavat vihjeitä seuraavasta kohteesta. Vain murto-osaan pelin rakennuksista pääsee sisään, ja nämäkin ovat yleensä kauppoja tai muita tärkeitä paikkoja. Parempi tämäkin on, kuin lukuisten pelien kloonikämpät, jotka näyttävät juuri puhalleltuilta. Myös huonekalut ja muu irtaimisto elää taistelun tiimellyksessä, joten pöydän kulmiin ei onneksi tarvitse jäädä jumittamaan. Sen sijaan pöydällä voi vaikka lyödä muita.
Ympäristön lisäksi Yakuzan hahmokaarti on täyttä rautaa; jopa pienimmät jengipomotkin edustavat hahmo-designia parhaimmillaan. Kazumasta luonnollisesti tuli lempihahmojani välittömästi, myös ystävät ottivat Ryon sielunveljen avoimin käsin vastaan. Muita mieleenjääviä miekkosia ovat muun muassa Mark Hamillin äänen saanut sadisti Majima, jäänkylmä etsivä Date, suloposki Nishiki ja pelin lukuisat perusviholliset. Erityisesti Kazuma on hahmo, josta ei voi olla pitämättä. Onkin ironista, että samaan tyyppiin mahtuu jokainen Aristoteleen hyve, mutta samalla myös kylmä tappokone. On tietysti pelaajasta kiinni, mitä hän avatarillaan tekee; ystäväni halusi vängällä roikkua strippiluolissa, seuralaispalveluissa ja baareissa. Ja Matti meni kukkaroon - useasti. Edellä mainitut viihdytysmestat ovat vain osa Yakuzan mini-peleistä. Hermojaan voi helliä myös pesishäkissä, arcade-luolassa, uhkapelimestoilla tai vaikkapa taisteluringissä. Palkinnot vaihtelevat rahasta kokemuspisteisiin ja krääsään. Mystisesti myös pitkin peliä voi löytää avaimia, joilla saa avattua - yllätys yllätys - kaappeja, jotka pitävät sisällään enemmän tai vähemmän hyödyllistä tavaraa. Päätehtävien ohella pelaaja voi auttaa myös hädässä olevia kansalaisia. Summa summarum, Yakuza on visuaalisesti erittäin miellyttävä kokemus. Tätä lähemmäksi tuskin köyhä opisjelija pääsee Shinujukua, ellei pappa betalar.
Kiroilua, karaokea ja kovistelua
Jos äänistä vastaavat nimet kuten Mark Hamill, Michael Madsen ja Michael Rosembaum, sekä lukuisat muut ammattilaiset, voi lopputuloksen päässään kuvitella. Ääninäyttely on erityisen hyvää, ja huonoa huulisynkkausta lukuunottamatta se luokin suuren osan pelin tunnelmasta. Näin se homma pitäisi aina tehdä. Poikkeuksena satunnaiset dialogit, ja lähinnä hyvänä camp-huumorina menevät v*ttuilut vihollisilta. Ja näillä tarkoitan jatkuvia sanaryöppyjä, joissa joka toinen sana alkaa f:llä. Itse asiassa kommentti "What the fuck!?" on loppupuolella kuin vasara, joka iskee lujaa päähän. Muutenkin pelin kieli on äärimmäisen ronskia, joten tämänkin vuoksi K18-lätkä on ihan aiheesta pelin kannessa. Pääsääntöisesti ärräpäät toimivat, mutta välillä tuntuu siltä, että liiallisella manaamisella oltaisiin haettu huumoria peliin.
Musamaailma toimii, ja taistelubiisejäkin on ihan kiitettävä määrä. Ainoastaan pääsääntöisesti pikkutappeluissa soiva biisi alkaa kyrsiä jo aika nopeasti. Kaupoissa kuullaan ah-niin-ihanaa kauppamusaa, kadulla Tokion omat 50 Centit aukovat turpiaan ja klubeilla soi amismusaa muistuttava euro-tekno. Äänimaailma vaihtelee loistavasti tilanteen mukaan, ja jännitysbiisit toimivat hyvin.
Yakuza on mestariteos, joka kärsiin vain pienistä ongelmista. Taistelut eivät aina toimi, kun sankarimme haluaa välttämättä potkia kombonsa loppuun - tyhjään. Myös ajoittaiset kuvakulmaongelmat ja jatkuvat ramppaaminen paikasta toiseen potuttavat välillä. Muuten kyseessä on kiitettävä paketti. Lapsille tai alaikäisille peli on ehkä turhan vulgaari, mutta muiden ei sovin kahdesti ostopäätöstä miettiä. Yakuza tarjoaa viihdettä aikuismaisin ottein, eikä rajuudestaan huolimatta ole GTA-tyylinen väkivaltaylistys. Se aavistuksellinen ripaus huumoria, tilannekomiikkaa ja väriä tekee kokemuksesta omalaatuisen. Shenmue-fanien ei varsinkaan tulisi missata tätä tekelettä. Katutappelupelien uusin kuningas on paikkansa ansainnut.
