Kolme vuotta myöhemmin yksi tämän konsolisukupolven merkkiteoksista saapuu PC:lle kaikkien lisäosien kera, mutta onko ajan hammas jo purrut liian syvään näinkin lyhyessä ajassa?
Menneitä muistellen
Tarina sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on taantunut takaisin kivikautiseen elämään. Tuntemamme nykyhetki on ikuistunut raunioihin, ja aluskasvisvillisuus on vallannut omansa takaisin. Kaikkialla on merkkejä kataklysmistä, jota kukaan ei muista, ei siten että kukaan edes haluaisikaan. Uudet heimot ovat jakautuneet ympäri maailman, mistä osa palvoo luontoa, toiset aurinkoa ja osa teknologian rippeitä uusina jumalina. Tämän keskelle syntyy Aloy, äiditön lapsi, jonka alkuperä on mysteeri.
Aloysta kasvaa vahva seikkailija, jonka isähahmo Rost kouluttaa kohtaamaan maailman avoimin silmin tuli eteen mitä tahansa. Kun tuntematon kultti, joka on oppinut kontrolloimaan koneita, hyökkää heidän kimppuunsa, joutuu Aloy matkaamaan kauas kotoa löytääkseen vastauksia.
Ensivaikutelma on edelleen yhtä ihastuttava. Horizon on edelleen yksi kauneimpia pelejä mitä on nähty, ja tehokkaammalla raudalla varustettuna se pääsee nyt kunnolla oikeuksiinsa. Jos oikein tarkasti katsoo niin tietyt tekstuurit ovat hieman latteita ja varsinkin hahmojen kasvojen animointi on tönkköä, mutta nämä ovat pieniä vikoja kokonaisuudessa. Guerrilla Gamesin erinomainen digitaalinen lavastus on luonut tulevaisuuden maapallosta huikaisevan kauniin ja viettelevän paikan, jossa jokaisen kulman takana on jotain ihmeteltävää.
Aloyn matka kuljettaa hänet vehreiltä pelloilta pitkälle pohjoisen tundralle, jossa kaukaiset heimot ovat eristäytyneet muusta maailmasta. Päivät muuttuvat öiksi pitkän reissun aikana, ja elävä ekosysteemi vaihtelee säyseästä vaaralliseen riippuen missä kulkee. Pienet yksityiskohdat hymyilyttävät edelleen. Mekaaniset puhvelit kinastelevat keskenään, jos niitä tarkkailee kaukaa, linnut käyvät härnäämässä isompia koneita, ja matkalla saattaa jopa kohdata onnettomia kulkureita, jotka ovat jääneet koneiden väijytyksen keskelle.
Kaikki osat kohdillaan
Pelin suurimmat tähdet, eli robottieläimet, ovat edelleen vaikuttavia. Animaatiot ihastuttavat yhä, ja varsinkin suurimpien tallaajien kohtaaminen säväyttää kerta toisensa jälkeen. Äänisuunnitelu ansaitsee myös maininnan: Miten huikeaa on kuulla jo kaukaisuudessa kaikuvat askeleet ja seurata niitä solien halki hirviöiden metsästysmaille! Oikeastaan ainoa paikka, jossa peli kompuroi äänien suhteen on itse toiminnassa. Aloyn lyönneillä ja häneen kohdistuneissa osumissa ei tunnu olevan minkäänlaista variaatiota. Varsinkin isompien eläinten moukarointi toistaa tismalleen samaa pläts-ääntä yhä uudestaan ilman pienintäkään eroavaisuutta. Suuren budjetin pelissä tämä tuntuu oudolta lapsukselta.
Horizonin juoni ja hahmot ovat valttikortti, joiden ansiosta kokonaisuus toimii vieläkin. Aloy on läpeensä hurmaava päähenkilö jollaista pelit tarvitsevat. Avoin, utelias ja suorapuheinen seikkailija muistuttaa vanhojen sarjakuvien ja elokuvien sankareita, jotka edustivat ihanteita jollaiseen tähdätä. On täysin hyvän kirjoittamisen ja Ashley Burchin näyttelijäntyön ansiota, että maailmaa haluaa tutkia ja ihmisiä auttaa, sillä Aloyn reaktiot kaikkeen ovat kokemisen arvoista.
Sivuroolissa nähtävä Lance Reddick, joka tunnetaan esimerkiksi The Wire -sarjasta ja Destiny 2:sta, on hänkin erinomainen. Hänen esittämä Sylens on mysteeri valtaosan pelistä, mutta Reddickin väkevä suoritus tekee hänestä mieleenpainuvan hahmon tästä huolimatta.
Olisi helppoa vain sanoa, että Horizon on kaikkea mitä se oli myös konsoleilla, nyt vain paremmalla teknologialla varustettuna. Jokaista osa-aluetta on kiillotettu, ja PC:llä peli toimii moitteita. Tietyt asiat ovat jopa parempia kuin alkuperäisellä alustallaan. Ruudunpäivitys on tasaista, laajakuvanäytöllä pelaaminen on suorastaan taivaallinen kokemus, ja latausajat ovat huomattavasti lyhyempiä. Pintapuolisesti katseltuna Horizonin PC-versio on paras ja täydellisin kokemus jo loistavasta pelistä.
Mutta...
Ajan hammas on armoton
Jokainen kohta mitä on kiillotettu paljastaa altaan asioita, jotka ovat auttamatta vanhentuneita. Jo kolmessa vuodessa avoimen maailman pelit ovat ottaneet askeleita eteenpäin. Myönnetään, nämä askeleet eivät ole olleet suuria tai merkittäviä, mutta sentään jotain. Vaikka kuinka Aloyn seikkailu tempaakin mukaansa, ei näitä kömmähdyksiä voi olla huomaamatta.
Horizon on avoimen maailman peli, mikä nykypäivänä tarkoittaa sitä että pelaaja viettää valtaosan ajasta juosten ees-taas paikasta toiseen seuraamassa värikkäitä valoja. Tehtävät ovat suurelta osin klooneja toisistaan, eikä vaihtelua ole nimeksi. Ensimmäiset viitisen tuntia menee lähestulkoon täysin yhden saman tehtävän parissa, joka on vaan nimetty useaksi eri missioksi.
Rutiini on kuitenkin sama: Aloy saapuu paikkaan A, jossa hänen pitää käyttää Fokus-taitoaan tutkiakseen ympäristöä. Tämä sama mekanismi valloitti pelimaailman täysin ensimmäisen Batman: Arkham Asylumin myötä, minkä jälkeen kaikki ovat sitä laiskasti apinoineet vuodesta toiseen. Horizon ei eroa tällä saralla yhtään. Paikkojen tutkiminen on vain hahmon osoittamista yhdestä värikkäästä esineestä toiseen, jolloin Aloy kertoo lyhyitä huomioita näkemästään. Tämän jälkeen seurataan jalanjälkiä, verivanoja tai hajuja seuraavaan paikkaan.
Tämä toistuu pelin aikana kymmeniä, ellei satoja kertoja. Se on laiskaa ja tympeää suunnittelua, joka tuntuu uskomattoman raskaalta.
Vika ei ole puhtaasti Horizonin, tämä on yleinen avoimen maailman pelien ongelma, jota yksikään pelifirma ei ole tähän mennessä ratkaissut. Suuret kentät pitää täyttää jollain tavalla, eikä resursseja yksinkertaisesti riitä satojen uniikkien mekanismien luomiseen. Mutta sitä ei voi olla miettimättä, etteikö ratkaisu olisi yksinkertaisesti maailmojen pienentäminen? Tänä vuonna julkaistu Ghost of Tsushima (joka toivottavasti siirtyy Horizonin tapaan jokin kaunis päivä PC:lle) onnistui osittain tässä tempussa. Vaikka Tsushiman saarella on valtavasti tutkittavaa ja tehtävät ovat hyvin samanlaisia kuin Horizonissa, niiden ohella löytyi myös kymmenittäin pieniä hetkiä, jotka erottuivat massasta. Oli kyseessä haikujen rustaus tai kuumissa lähteissä kylpeminen, ne rikkoivat monotoonista toistoa sopivasti ettei kokonaisuus kärsinyt.
Paljon tekemistä, vähän sisältöä
Horizonin tarjonta on rajoitetumpi. Aloyn tehtävät voi jakaa viiteen osa-alueeseen: Päätarina, luolastot, metsästys, harjoitusradat ja tutkiminen. Näiden alla on toki kymmenittäin yksittäisiä omia seikkailuja, mutta pohjimmiltaan oikeita erilaisia tehtäviä on vain viisi.
Luolastojen tutkiminen koostuu ensin oikean sisäänkäynnin löytämisestä, jonka jälkeen syvältä mekaanisen helvetin keskeltä etsitään uusi robotti, jolta voidaan oppia taidot kontrolloida sen sukulaisia. Metsästys on juuri mitä nimi lupaa. Tutkiminen on hauskinta, sillä jättimäisten pitkäkaulojen löytäminen ja niiltä kartan valottaminen on joka kerta vauhdikasta puuhaa. Vaikka niiden kapuaminen on täysin sama rutiini kerta toisensa jälkeen, eikä hujoppeja löydy kartasta viittä enempää, on kokemus silti kertaamisen arvoinen.
Horizon kärsii myös avoimen maailman perisynnistä, eli köyhästä maailman rakentamisesta. Aloyn opittua käyttämään Fokus-taitojaan, peli heittää laiskavaihteen päälle oikein urakalla. Kaikkialle on ripoteltu pätkiä muistiinpanoista ja historian kirjoista, joita pelaajan täytyy käydä skannaamassa digitaaliseen kirjastoon, jossa niitä voi lukea. Kiinnostaako miten Carja-klaanin uusi kuningas pääsi näin väkevästi valtaansa? Voit lukea sen osista 13-16, mutta vain jos löydät jokaisen pätkän ja luet ne pala palalta.
Tämä tökerö kerrontatyyli on ollut peleissä käytössä jo vuosikymmeniä, eikä se ole vanhentunut mitenkään arvokkaasti. Pikemminkin se syö immersiota ja saa kokonaisuuden tuntumaan juuri siltä mitä tämä taidemuoto on yrittänyt välttää vuosikausia, eli lapselliselta.
Ainoa kohta jossa Horizon onnistuu säväyttämään ja rikkomaan tätä kliseetä on äänikirjoissa. Toki ne ovat osa ihan samaa ongelmaa, mutta toteutus pelastaa paljon. Valtaosan pelistä Aloyn kosketus teknologiaan ja menneeseen on täysin tulkinnan ja mystiikan varassa. Taistelukentiltä löydetyt vanhat auton avaimet kirjataan reppuun medaljonkeina, eikä menneen maailman ikoneita tunnisteta muuksi kuin roskaksi.
Joten kun hän ja pelaaja tulevat pitkien väliaikojen jälkeen kosketuksiin ääni- ja kuvatiedostojen kanssa, kokonaiskuva muuttuu täysin. Kaukainen historia saa kasvot ja menneen maailman tragedia on käsinkosteltavissa. Väistämätön on jo tapahtunut, joten katumus, hyvästit ja pelko tulevasta tuntuvat painavammilta kun ne kuulee vuosituhansien jälkeen. Tässä kohtaa Horizon ei kompuroi. Käsikirjoitus ja roolisuoritukset ovat kauttaaltaan liikuttavia.
Teknisistä ansioista huolimatta peli kärsii myös ikääntyneistä kontrolleista ja kenttäsuunnittelusta. Oli kyseessä bugit tai puhtaasti Guerrilla Gamesin ensimmäinen yritys tehdä tällaisia pelejä, mutta Aloyn ohjaaminen tuntuu tavanomaista kömpelömmältä. Turhan usein hahmo jää kiinni näkymättömiin esteisiin jopa tasaisella maalla, eikä menujen käyttäminen ole yhtä intuitiivistä kuin nykyään odottaisi. Monet tehtävät vaativat muiden hahmojen seuraamista paikasta toiseen, eikä Aloy tai ei-pelaajahahmo kumpikaan tietysti osaa suhteuttaa vauhtiaan toisen kanssa. Myös resurssien kerääminen tuntuu turhauttavalta, eikä ammusten kyhääminen taistelun keskellä ole ikinä ollut toivottu lisä mihinkään peliin.
Rakkaudesta seikkailuun
Tästä nurinasta huolimatta on todettava että Horizon on silti täysin pelaamisen arvoinen. Kyllä, siinä on paljon vikoja, jotka johtuvat puhtaasti tämän genren kyvyttömyydestä kehittyä. Ne ovat lapsuksia, jotka tulevat piinaamaan pelejä niin pitkään kunnes radikaaleja muutoksia nähdään laajemmalla skaalalla.
Mutta ne asiat, jotka Horizon tekee hyvin, se tekee ylivoimaisesti paremmin kuin kymmenet muut peli tällä saralla. Se loihtii häikäisevän kauniin ja vivahteita tulvillaan olevan maailman, johon eksyy mielellään. Musiikki ilahduttaa monipuolisella äänimaailmalla, joka tuntuu yllättävän jatkuvasti mielenkiintoisilla sävellyksillä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista, ja dialogi tuntuu valtaosin luonnolliselta. Vaikkakin tekijöiden käsitys heimokulttuureista on auttamattoman naiivi.
Mikä tärkeintä, Horizonia on hauska pelata. Kun se julkaistiin ensimmäisen kerran uppouduin pelin sisään kymmeniksi tunneiksi kunnes kokonaisuus oli koluttu täysin. Ajattelin että PC-versio kiinnostaisi tasan sen verran, että saisin hyvän kuvan teknisistä parannuksista ja muistutuksen siitä, mitä peli teki hyvin. Reilut 20 tuntia myöhemmin huomasin olevani edelleen Aloyn matkassa syvällä raunoiden uumenissa.
Ellei se ole hyvän pelin merkki, niin en kyllä tiedä mikä olisi.
