Paperi M ja taitosten pelko, eli miksi toiminta on in ja roolipelit out

Intelligent Systems -studion kehittelemän sarjan Nintendo 64:lle ja GameCubelle julkaistut osaset olivat suoranaisia roolipelihelmiä. Sen jälkeen nimikkeet ovat jakaneet mielipiteitä, etenkin kaksi viimeisintä julkaisua. Ja aivan syystä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että menneisyyteen on turha haikailla, sillä Switchille saapunut Paper Mario: The Origami King on genreltään toimintaseikkailu, jossa on vain pieniä kaikuja alkuaikojen menosta.

Mutta onko lopputulos mistään kotoisin? On lopulta varsin mukava yllätys todeta, että kyllä, enimmäkseen.

Paperinohut tarina

Sienivaltakunta sekä prinsessa Peach ovat jälleen pulassa, vaarassa, hädän alla. Tämä ei liene yllättävä asia, sillä onhan kyseessä Marion tähdittämä peli, ja kuvio on tuttu kuin mikä. Paperista koostuvaa maailmaa ahdistaa tällä kertaa origamien muotoon taitellut hahmot, jotka taitoksineen ja moniulotteisine muotoineen uhkaavat kaikkea tuttua ja turvallista. Johtohahmona kaikelle tälle kauheudelle on King Olly -niminen ilkimys, joka on muuntanut sekä tutun prinsessan että lukuisat muista Mario-peleistä tutut viholliset ilkeiden origamien muotoon. Tilannetta lähdetään pelastamaan Marion ja tämän apuna levitoivan lämminhenkisen Olivia-hahmon kera.

Näistä lähtökuopista alkaa pitkä seikkailu, joka ei pääjuonensa osalta suoranaista Oscar-pystiä ansaitse. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä lähes kaikki keskuskuvioiden ympärille rakennettu on sen verran viihdyttävää, että pääjuonen yksinkertaisuuden antaa melkein anteeksi. Paper Mario: The Origami Kingin suurin vahvuus onkin sen kaunis ja vivahteikas maailma.

Seikkailtavana on erilaisia ympäristöjä alkaen tunnelmallisista syksymaisemista aina Japani-teemaiseen huvipuistoon. Lisäksi matkan varrella kohdattavien (samasta muotista valettujen) hahmojen dialogi on hauskasti kirjoitettua. Erityiskiitosta pitää antaa sankarimme matkaan hyppäävälle Bob-omb-pommille, joka on menettänyt muistinsa. Hieno sivuhahmo, jollaisia olisi kaivannut enemmänkin.

Asiaa auttaa myös, että nimike tarjoaa enemmän tai vähemmän pieniä viittauksia muihin Nintendon peleihin ja muuhun populaarikulttuuriin. Niitä olisi listattavaksi monta, mutta niiden kokeminen itse pelissä on hauskempaa kuin arvostelusta lukeminen. Alempi kuva olkoon kuitenkin yksi esimerkki asiasta. Niin, ja yksi kokonainen kappale tarinaa tuntuu kuin kunnianosoitukselta Zelda-peleille. Tästä isot peukut.

Harmillisesti Intelligent Systemsin pelinkehittäjät eivät äskettäisten haastattelujen perusteella saa muokata tuttuja Mario-maailman hahmoja käytännössä ollenkaan. Poissa ovat sarjan alkuaikojen ilmeikkäät apurit erilaisine luonteenpiirteineen ja vekkuleine ulkoasuineen. Nyt lähes jokainen dialogilla siunattu hahmo on Mario-maailmasta tuttu Toad-sieniolento. Tämä harmittaa yllättävän paljon, etenkin yhden tarinalle oleellisen tietäjätaitajan paljastuttua tylsästi Toadiksi. Onpas valjua.

Varsinaisia naispuolisia hahmojakaan ei pelissä näy kuin kolmisen kappaletta, eikä edes muista Nintendon peleistä tuttua naispuolista Toadette-hahmoa nähdä. Vähän hölmöltähän tämä tuntuu.

Turha taistella vastaan, aika kirjaimellisesti vieläpä

Seikkailemisen, ajoittaisen hyppimisen ja ongelmanratkaisun ohella suuressa osassa nimikettä ovat taistelut. Ja ne taistelut ovat kuulkaas jotain erilaista. Kun sankarimme koskettaa matkan varrella kohdattavaa vihulaista, siirrytään erilliseen taistelunäkymään, jossa Marion ympärillä oleville renkaille on ripoteltu origamipahiksia.

Tarkoituksena on siirrellä rinkuloiden palasilla möllöttävät pahikset sopiviin riveihin ja kasoihin, jotta niiden kimppuun voi hyökätä joko monottaen tai vasaralla mäiskien. Jokainen taistelu on periaatteessa aivopähkinä, jonka suorittamiseen annetaan tietty aikamäärä, jonka aikana homma olisi parasta saada hoidettua. Onnistuneet suoritukset palkitaan voimakkaammilla hyökkäyksillä, jolloin viholliset saa päihitettyä yleensä yhden vuoron aikana. Jos vihulaisia ei onnistu sijoittamaan pelin haluamalla tavalla, on luvassa pidempi taisto uuden aivopähkinän kera. Kuin rangaistus.

Mielikuva rangaistuksesta johtuu siitä, että taisteluihin saa kulutettua aivan liian paljon aikaa. Jos vihollisten oikeaa sijoittelua ei keksi, jatkuu taisto toiselle kierrokselle, johon voi ensimmäisen rundin tapaan käyttää useammat minuutit aikaa. Ja jos oikein ryönäisesti käy, saattavat viholliset kutsua omalla vuorollaan apujoukkoja. Mukavan erilainen idea käy nopeasti tylsäksi.

Suurin ongelma tässä kokonaisuudessa on se, että pelaajalle ei tarjota tarpeeksi syytä tapella vihollisia vastaan. Vihulaisten päihittämisestä palkitaan rahalla, ei kokemuspisteillä, ei uusilla varusteilla. Pätäkkää toki tarvitaan hyökkäysesineiden ostamiseen ja moneen muuhun, mutta kolikoita siunaantuu muistakin lähteistä kiitettävän paljon. En keksinyt mitään syytä taisteluille, joten otin seikkailun puolivälissä tehtäväkseni vältellä kaikkia mahdollisia taistoja.

Tästä huolimatta lopputekstien kohdilla Marion kukkarosta löytyi lähes satatuhatta kolikkoa odottamassa käyttöään. Ei ole rahasta siis pulaa. Suosittelen vihollisten välttämistä myös muille pelaajille, vaikka harmillisesti kaikkia tappeluita ei vaan nyt voi millään välttää. Nämä taistelut normivihollisten kanssa ovat se suurin jäänne sarjan roolipelihistoriasta, jonka ehkä olisi voinut jättää tässä tapauksessa menneisyyteen. Peli tuntuu haluavan olla roolipeli, mutta ei sitten kuitenkaan.

Jos tavallisten vihollisten kanssa tappelu saa innon lopulta laskemaan, niin onneksi pomotaistelut ovat suorastaan riemukkaita. Niissä ei pyöritellä vihollisia ympäriinsä, vaan vihollinen on ympyrän keskellä, jonne pitäisi löytää tie ruudukoihin sijoiteltujen nuolien avulla. Pelaajan tehtävänä on liikutella ympyröiden palasia reitiksi, jota Mario kulkee. Alkuun pitäisi sijoittaa kävelysuuntaa osoittava nuoli, matkan varrella soisi olevan kolikoita, hyökkäyksiä voimistavia ruutuja sekä muuta rompetta, minkä lisäksi lopussa pitäisi olla jonkin sortin hyökkäyspalikka.

Aluksi sekavalta vaikuttavat kuviot selkiytyvät ja paljastuvat hyvinkin hauskaksi kokonaisuudeksi. Myös pomotaisteluissa on aikarajat, jonka merkeissä siirrot pitäisi saada tehtyä. Jos aika loppuu kesken, se on harmin paikka, Mario lähtee kävelemään ja parhaimmillaan ottaa itse vahinkoa tai kompuroi.

Pomotaistot ovat laatuhupia, jota voisi ottaa vastaan enemmänkin pikkuvihulaisten kanssa nahistelun sijaan.

Paperilla varsin hyvä

Ulkoasultaan Paper Mario: The Origami King on mukavan värikäs ja paikoitellen jopa komea. Erityiskiitosta pitää antaa muutamien alueiden tunnelmalliselle ulkoasulle, mikä yhdistettynä taustalla soivaan musiikkiin saivat ihokarvat pari kertaa nousemaan pystyyn. Lisäksi kaikki aarrearkut sekä muut piilotetut asiat ovat sijoiteltu osaksi koluttavia alueita varsin loogisesti, ja usein niiden luo ohjaa jonkin sortin visuaalinen vihje.

Mielenkiintoisen maailman lisäksi keräilijäluonnetta kiehtovat joka kolkkaan piilotetut kerättävät asiat. Etsittävänä on Toad-hahmoja, jotka ovat lytyssä, origamiksi taiteltuna tai muuten jemmattuna, konfetilla täytettäviä reikiä, arkkuihin sullottuja figuureja sekä kysymysmerkkibokseja täynnä rahaa tai käyttöesineitä. Jokin kaikkien näiden romppeiden etsimisessä kiehtoo, sillä yleensä pelien lopputekstien näkeminen tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että kyseisen teoksen pelaaminen jää siihen. On aivan sama, onko sivutehtäviä tekemättä vaiko ei. Paper Mario: The Origami Kingin kanssa näin ei jostain syystä ollut, vaan jatkoin heti loppunäytöksen jälkeen seikkailua.

Vielä oli Toad-hahmoja löytämättä, keräilyesineitä keräämättä ja aukkoja pelimaailmassa tukkimatta. Tämä on harvinaista itselleni, mutta se kertoo jotain nimikkeestä ja sen maailmasta. Täyteen 100 prosentin suoritukseen en kuitenkaan tähtää, sillä muutamat viimeiset koitokset vaatisivat aivan liikaa tekemistä.

Ääninäyttelyä ei ole lainkaan, vaan kaikki dialogi hoidetaan puhekuplissa. Sen sijaan musiikkipuoli on varsin hyvissä kantimissa, sillä mukaan on ahdettu useampia varsin toimivia ja jopa meneviä ralleja. Muutamien alueiden musiikkia kuuntelisi mielellään jopa pelailun ulkopuolella, ja erityisesti nousevan auringon maan tyylillä soivat kappaleet ovat upeita. Tästä pisteet. Taistelusävelmä muuntuu tarinan edetessä ja maisemien vaihtuessa sen verran tiuhaan, että siihen ei ehdi kyllästyä, mikä on varsin iso plussa sekin.

Nimike on varustettu muutamilla toiminnoilla, jotka käyttävät liikeohjausta hyväkseen. Peli-ilo on huomattavasti korkeammalla, kun nämä huomaa ottaa pois käytöstä asetuksista. Niistä ei käytännössä ole sen suurempaa iloa, minkä lisäksi niiden napsaisu pois päältä mahdollistaa myös erilaisilla tarvikeohjaimilla pelaamisen.

Vaikeustasoltaan origamikunkku ei ole kauhean haastava. Ehdin koko seikkailun aikana nähdä Game over -ruudun kolmisen kertaa Marion jäätyä erilaisten kivenjärkäleiden alle ja vain kerran taistelun yhteydessä. Ja se yksi ainokainen kerta tapahtui sekin vihoviimeisessä taistossa. Kovin vaikeaksi peliä ei siis voi haukkua. Ja mikäli taisteluissa menisi sormi suuhun, olisi pelaajan mahdollista kuluttaa kerättyjä kolikoita, jotta Toad-sienipäät vinkkaisivat miten parhaiten sijoitella vihollisia. Niin, ja kun edessä on isompi koitos, yleensä jonkin sortin pomovastus tai vaikkapa päälle vyöryvä kivi, ohjataan (tai suorastaan pakotetaan) pelaajaa tallentamaan tilanne läheisen tallennuspalikan alle.

Pituutta uutukaisella piisaa, sillä itselläni kului aikaa loppunäytökseen päälle 30 tuntia. Tarkkaa tuntimäärää Switch ei kerro, mutta kuvittelisin tarkemman määrän olevan lähempänä 35:ä. Sivupuuhista vähemmän kiinnostuneet pystyvät höyläämään aikaa kosolti pienemmäksi.

Paperi M ja origamien pelko

Paper Mario: The Origami King on yhdistelmä hyvää ja huonoa, mutta se on niin viihdyttävä kokemus, että pelaamista jatkoi mielellään. Isoin kiitos tästä kuuluu pelin maailmalle ja hassunhauskalle dialogille. Myös musiikkipuoli sekä ulkoasu ansaitsevat peukkunsa. Ylöspäin osoittavat sellaiset. Miinuspuolelle pitää laskea täysin turhat taistelut sekä turhan geneeriset hahmot. Vaikeustasoa olisi myös voinut nostaa piirun tai parin verran.

Tähtiarvosanan antaminen on jälleen kahden kauppa, mutta kokonaisuus taipuu enemmän neljän tähden puolelle. Sen verran mielellään seikkailun pariin palasi joka ilta, niistä vähemmän hyvistä asioista huolimatta. Kyseessä on joka tapauksessa huomattavasti parempi kokemus kuin kaksi sarjan edellistä osasta. Vaikka mieli haikailee edelleen niiden roolipelien suuntaan, niin uutukainen suoriutuu varsin hyvin toimintaseikkailuna. Ehkä ensi kerralla sitten...?