Tero Lepistön blogi
Vaikka ensimmäisiä kuukausia ovat piinanneet niin laitteiden saatavuusongelmat kuin isojen nimikkeiden miltei järjestelmällinen myöhästely, voin aidosti sanoa olevani tyytyväinen molempien konsoleiden alkutaipaleisiin. Blogin kehut ulottuvat monilta osin myös Xbox Series X:n puolelle etenkin Game Passista bongattujen helmien sekä Smart Deliveryn ansiosta, mutta keskitytään tällä kertaa tarkastelemaan Sonyn monoliitin syövereihin – ja nimenomaan henkilökohtaisesta näkövinkkelistä.
Laiskuus kannattaa aina
Yksi iso tekijä viimeisimpien kuukausien huippuhetkille linkittyy vahvasti aiempien vuosien laiskotteluun. Suorastaan rikollisen moni nelospleikkarin loppupuoliskon yksinoikeuksista oli jäänyt kokematta sekalaisten sattumien summana. Jostain syystä myös uuden sukupolven tarjoama etu, PlayStation Plus Collection, lipsahti alun perin tyystin tutkan ohi uusia pelejä tähyillessä. Katsaus kyseisen välilehden tarjontaan nosti leveän hymyn huulille: täällähän majailee vaikka mitä välistä jääneitä helmiä. Saamattomuus lopulta palkittiin monellakin tapaa, sillä useat ”häpeäkasaan” jääneistä rästipeleistä saivat kaivattuja suorituskykypäivityksiä PlayStation 5:lle.
Ensimmäisenä testiin päätyi Days Gone, jonka niskaan kaadettiin julkaisuhetkillään ämpärikaupalla kuraa nimenomaan teknisten murheidensa vuoksi. Valkoisen jättiläisen sisuksissa peli kuitenkin pyörii nätisti ollen kaikin puolin miellyttävä tuttavuus – ainakin ensimmäiset kymmenkunta tuntia. Lupaavasti alkanut elämä prätkäjätkänä hiipui ennen pitkää avoimen maailman ähkyn nakertaessa kiinnostusta. Joka tapauksessa postapokalyptisessa menossa on eittämättä hetkensä. Alkuperäistä kuosia kokemattakin isot kehitysaskeleet voi helposti kuvitella toimivaa maailmaa tutkiessa.
Seuraava projekti – koettuna niin ikään PlayStation Plus Collectionin kautta – osoitti teknisen loikan konkreettisemmin. God of War vakuutti toki jo peruskuosissaan, mutta melko lailla tasan puolivälissä matkaa verkkoaalloilta saapui parahultaisesti päivitys, joka nosti suorituskyvyn selkeästi uudelle tasolle. Vaikka isän ja pojan murinantäyteinen matka tuntui paikoin ahdistavan pitkältä, oli lopputulos pelkkää timanttia näin jälkeenpäin ajateltuna. Ensi vuonna nähtävän jatko-osan ainoa ongelma lienee, miten se saadaan tuntumaan yhtä eeppiseltä huikean hienon edeltäjän jälkeen.
Äijäilymeiningin hetkeksi tauottua oli vahvojen naissankareiden vuoro. Sukupuolen vaihtumisesta huolimatta tietyt perusasiat pysyivät samana: Seikkailuntäyteinen maailmanloppu oli vahvasti läsnä, kuin myös upea visuaalinen toteutus sekä ruudunpäivityksen ehostaminen tuoreelle sukupolvelle. Jo aiemmin alennusmyynnistä napattu The Last of Us Part 2 oli jäänyt backlogiin lähinnä raskassoutuiselta kuulostavan sisältönsä vuoksi, mutta kesän helteillä Ellien tarinan tuorein jae saatiin viimein kahlattua. Monesta suusta kuultu: ”Upea kokemus, jota ei haluaisi toistaa heti uudelleen” pitää täydellisesti kutinsa. God of Warin tavoin kesken seikkailun päivittynyt lopputulos on viimeistään nyt häkellyttävän hieno ja sulava kokonaisuus.
Häkellyttävän hieno ja sulava on myös hiljattain läpäisty Horizon Zero Dawn nykykuosissaan. Aloyn postapokalyptisessa matkassa kävi itse asiassa päinvastoin kuin Days Gonessa. Hitaahko alku ja pitkäpiimäiset tutoriaalit eivät varsinaisesti kutsuneet jatkamaan, mutta leikkikentän avauduttua pelaamista oli miltei mahdotonta lopettaa. Horisontissa mukavan lähellä häämöttävä jatko-osa nousi heittämällä ensi vuoden odotetuimpien teosten joukkoon.
Maailmanloppua natiivisti uudella sukupolvella
Syksyn suurimmasta yllätyksestä vastasi lopulta peli, joka sekin vähemmän yllättäen sijoittuu maailmanlopun tunnelmiin, kuvataan kolmannesta persoonasta ja tarjoaa niin ikään ihan liikaa sisältöä työssäkäyvälle ihmiselle. Aiemmista nimikkeistä poiketen Death Stranding sai kuitenkin ihan oman ja ehdan PlayStation 5 -painoksensa Director’s Cutin muodossa, vaikka sen juuret vanhalle sukupolvelle vahvasti kietoutuvatkin.
Yllättävää Death Strandingissa oli nimenomaan se, miten kovaa kokonaisuus iski omaan makuhermoon. Toki Hideo Kojiman kaksi ensimmäistä Metal Gear Solidia ovat korkealla kaikkien aikojen suosikkilistalla, mutta oikeastaan kaikki herran tuoreimmasta hengenluomuksesta kantautuneet jutut kuulostivat lähinnä kamalalta. Äärijapanilaisen sekava juoni yhdistettynä puuduttavan yksipuoliseen pelimekaniikkaan sekä pitkitettyyn kerrontaan eivät houkuttaneet tippaakaan. Joskus tekee kuitenkin hyvää myöntää olleensa väärässä, ja tällä kertaa näin kävi: Death Stranding kolahti erittäin kovaa myös länsimaisiin pullamössöpeleihin mieltyneelle.
Liekö syynä omintakeisen kaunis visuaalinen ilme, odotuksia järkevämpi tarinankaari vai juurikin se varsin yksinkertainen pelimekaniikka, mutta pelin parissa tunnit vierähtävät kuin huomaamatta. Pakettien kuljettelu soveltuu yllättävän hyvin jopa lyhyempien sessioiden välipalaviihteeksi, jos peliaika jää rajalliseksi. Omat arjen askareet on helppo nollata ohjastamalla Norman Reedukselta näyttävää Samia yhden tai kahden etapin verran kartalla, kunnes matka taas jatkuu myöhemmin sopivana ajankohtana. Näemmä Kojiman taika puree edelleen.
Eikä tässä vielä kaikki
Vaan mikä on tämän blogin opetus? Ei ehkä mikään. Tai kenties se, että pelien tahkoamisesta heti niiden julkaisuikkunoissaan ei ainakaan kannata ottaa liikaa paineita. Riittävä vätystely ja backlogin kasvattaminen johtavat usein lopulta paitsi tietysti halvempiin hintoihin, mutta myös monipuolisempiin sekä ennen kaikkea hiotumpiin kokemuksiin. Tietysti tällaisen toiminnan varjopuolena jää paitsi yhteisöllisestä puolesta, eli mitä uusien nimikkeiden ympärillä poristaan. Toki keskusteluiden pyöriessä usein vahvasti negatiivisten asioiden ympärillä, saattaa senkin kannalta olla lopulta parempi sukeltaa seikkailuihin vasta suurimman älämölön vaiettua.
Kiitokset uusille konsoleille kuluneesta vuodesta, se on ollut jo tähän saakka vallan mallikas.
