Toni Turusen blogi
Palaan ajassa taaksepäin 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin tunnelmoin jo asuvani omassa huushollissa. Amiga ja kuusnepa olivat jo muodostumassa retromuistoiksi ja toisen perheenjäsenen kasibittinen Nintendo ei jaksanut enää innostaa. Voi kaiketi sanoa, että pelattavuudeltaan "liian hyvistä" peleistä oli tullut tylsiä, kaipasin jotakin uutta ja haastavampaa. Muistan nähneeni Pelit-lehdessä mainoksen Jaguar-pelikonsolista. Ulkoinen tyyli miellytti ja harkitsin sitä uudeksi pelikoneeksi.
Nuoren miehen elämässä oli sillä hetkellä liikaa asioita. Ensimmäinen "oikea" työpaikka, opinnot, parisuhde ja lisäksi urheilin aktiivisesti. Kuten Seppo Räty joskus totesi: "Ajattele nyt parikymppistä ihmistä. Se jaksaa keskittyä kahteen asiaan. Jos yrittää opiskella, urheilla ja naida, niin siinä on yks liikaa. Opiskelemaan ehtii myöhemminkin".
En aivan tarkkaan muista kuulinko PlayStation 1 -konsolista ensi kertaa lehdestä vai kaverilta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puoltaa lievästi ilmaistuna megalomaaninen hehkutus Resident Evil -pelistä, joka julkaistiin vuonna 1996. "Tuon olion silmät on mallinnettu oikealta ruumiilta!", mikäli muistan tarkasti kaverin sanat, puhuttaessa pelilevykkeen suojataskussa esiintyneen epäkuolleen hahmosta. Siinä kohtaa ostopäätös syntyi ja marssin palkkapäivänä kauppaan ostamaan PlayStation-konsolin ja Resident Evilin.
Paluu kahden kuukauden jälkeen
Ylläolevan tekstin kirjoitin jo ajat sitten, aikaa on vierähtänyt noin kaksi kuukautta. Syy on selkeä: ostin uuden peli-PC:n ja pelivalikoima laajeni saman tien huimasti. Tulinpa samalla tarttuneeksi Xboxin Game Pass -tarjoukseen, jota tyrkytettiin ensitilaajalle eurolla kolmen kuukauden ajaksi tietokoneen oston yhteydessä. Ajoitus oli oivallinen, sillä olin jo puhkikuluttanut tuoreimmat pelit – muun muassa Resident Evil Villagen olin läpäissyt kuuteen otteeseen. Halusin myös haastaa itseäni, saada hieman vertailukohtaa muista alustoista.
Uutuudenviehätyksen huumaamana latasin jos jonkinlaisia pelejä PC:lle, kärkipäässä The Ascent ja Hades, joita olin ihastellut jo aiemmin trailereista ja striimeistä. Co-op-pelattavaksi löytyi myös State of Decay 2. Mellastin kuin lapsi karkkikaupassa pelikirjastoa selaillen. En luonnollisesti nojannut enää vanhaan mietelmääni: mitä en voi pelata, sitä en kaipaa. Pienenä lisänä myös vuosien jälkeen naftaliinista kaivettu Steam-tilini mahdollisti uutta pelattavaa.
Nuo kirotut tekniset vänkyrät
Vuotta 2021 eletään, joten internetistä löytyy jos jonkinmoista kikkakolmosta esimerkiksi alustojen väliseen miksailuun. Tärkeimpänä peliohjain, sillä DualSenseen ja ylipäätään PS-kapuloihin tottuneena halusin kokea kilpailijoiden julkaisut tutulla tavalla. Vaan voi jestas sitä otsasuonten pullistelua, kun homma ei tietenkään toimi vain yhdistämällä tutun ohjaimen piuhalla USB-porttiin. Steamin yhteisöstä löysin käyttäjien tekemiä valmiita ohjainkonfiguraatioita, joiden avulla sain muun muassa Valheimiin ja Outer Wildsiin oikein hyvät säädöt. Ainoa ropleema oli opetella painikkeet ulkoa, mutta se oli pieni paha pc+näppis-kombon opettelun sijaan. Käsien motoriikassa ja hermoradoissa oli toki jotain lihasmuistin jäänteitä jäljellä PC-pelaamisen ajoilta – silti koin kuin olisi pitänyt treenata kävelytaito uudestaan.
Vaan voi veljet sitä tuskaa. Väänsin yli kolme tuntia koettaen saada DualSensen pelittämään The Ascentin, sen kiinnostavimman pelin kanssa. Latasin erään softan, josta löytyi valtava läjä erilaisia versioita. Mikään ei auttanut. Bootteja, päivityksiä, ohjevideoita, jos jonkinlaista erroria ruudulla. Helpotus oli suunnaton, kun löysin viimein toimivan softan, joka pystyi simuloimaan PS-ohjainta Game Passissa. Ei kuitenkaan DualSenseä, sillä vanha DualShock osoittautui pelastavaksi enkeliksi. Se emuloi Xboxin 360 -ohjainta loistavasti. Yhteys on tuon jälkeen satunnaisesti katkennut etenkin bluetoothia käytettäessä, enkä saa ilmoitusta ohjaimen akun varauksen vähyydestä, mutta ne ovat vain pikkuvikoja.
Pääsin siis viimein takomaan The Ascentia ja siinähän sitten viihdyttiin monta tuntia, pelin nykivästä menosta huolimatta. Onneksi KonsoliFINin toimituksessa eräs ystävällinen sielu kertoi pätevän vinkin, jolla nykivä meno väheni huomattavasti. Myöhemmin oli suorastaan tragikoomista huomata, että Game Pass -sovelluksen ollessa päällä DualShock ei toimi lainkaan, joten keskustelua ei voinut käydä sovelluksen "seurueessa". Piti turvautua PS5-chattiin, kun sellainen molemmilla oli. Tämän myötä saikin unohtaa peliäänet, ellei laittanut tv:tä lujemmalle – paitsi että oli liian myöhä siihenkin, naapurit arvostavat hiljaisuutta hiljaiseen aikaan. On tämä s**tana työmaa, ajattelin. Saatiin kuitenkin pelit pystyyn.
Miten jatkossa?
PlayStation 5 tulee jatkossakin toimimaan pääalustanani, mutta oli erittäin mukavaa löytää uudenlaista pelattavaa myös kilpailijan leiristä. Arvostan kuitenkin niin paljon huoletonta pelaamista, että en kaipaa teknistä säätöä, joka syö peliaikaani. Jälkiviisaana on helppo todeta, että olisin päässyt huomattavasti vähemmällä ostamalla Xbox-ohjaimen. Joten tavallaan ansaitsin kaikki harmit, kun säästin uuden boksiohjaimen hinnan.
Game Pass -supertarjoustani on tätä kirjoitettaessa jäljellä vielä noin seitsemän viikkoa, joten pyrin ottamaan siitä kaiken irti etenkin co-op-pelien muodossa. Vielä on hieman auki, jatkanko tilaustani kolmen kuukauden jakson umpeuduttua, mutta se on sen ajan murhe. Tuolloin olisi järkevämpää hankkia yksi MS-ohjain taloon – siitä huolimatta, että olen kalkkeutuneen tottunut Sonyn kapulan ristiohjaimen ja tattien sijaintiin, joita vierastan kovasti kilpailijan mallissa. Kauhukuvana taannoinen tilanne, jolloin ristiohjaimen käyttö oli parhaiten opeteltu motorinen taito hahmon liikuttamiseksi videopeleissä. Sitten ne karmeat pömpylät iskettiin silmien eteen. Se oli kynnys, joka pakotettiin kiipeämään.
"Toista polkua" asteltuani voin hyvillä mielin todeta, että arvostan pääalustaani entistäkin enemmän. Pelaaminen on huoletonta ja vaivatonta, kun ainoastaan peli- ja järjestelmäpäivitykset voivat tehdä naarmuja vertauskuvalliseen peiliin, jossa olen omalla mukavuusalueellani. Ei mitään ylimääräisiä virityksiä, kone vain päälle ja pelaamaan. Siitä viis jos kuulokkeestani meinaa loppua akku tai peliohjaimesta virta, tottuneesti piuhalla kiinni vain kuten ennenkin.
Se tärkein on vielä sanomatta: ne tärkeimmät ja pitkäaikaisimmat pelikaverit jopa lapsuusvuosilta asti pelaavat Pleikkarilla. Kun samaa "polkua" on kuljettu näinkin kauan yhden asian yhdistämänä, niin tunneside on erityisen vahva. Tulevista peleistä Starfield, Elder Scrolls 6 ja kenties uusi Fallout, niitä tulen todennäköisesti kaipaamaan. Silloin ajattelen taas "mitä en voi pelata, sitä en kaipaa". Halutessani voin kuitenkin, tai sitten odotan niiden tulevan sille parhaalle alustalle. Valintoja toki, pelattavat pelit eivät tästä maailmasta lopu. Loppuun kaveriporukassa toisinaan kuultu läppä: "Se on aina hyvä, että pelit tulevat ensin näille beeta-alustoille testattavaksi ja bugikorjattavaksi ja vasta myöhemmin Pleikkarille".
Ottakaa iisisti :)
P.S. Tsekkaa toki myös A-P:n kirjoitus "Ensikohtaaminen Xboxin kanssa"!
Kommentit
Resident evil oli kyl mahtava
Resident evil oli kyl mahtava peli..tuli pelattua pari kertaa läpi..
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi