Shrek the Third

Mennäänpä vaihteeksi suoraan asiaan: Shrek the Third on todella typerä peli. Se tuntuu enemmän pelintekijöiden ilkeältä -- ja ennen kaikkea huonolta -- aprillikepposelta pelaajakuntaa kohtaan kuin peli-ilo mielessä suunnitellulta viihdetuotteelta.

Shrek the Third seuraa löyhästi elokuvateattereissa viime vuonna pyörineen samannimisen elokuvan jalanjälkiä. Homman nimi on, että Shrek ei halua kuninkaaksi vastikään kuolleen appiukkonsa tilalle, vaan lähtee hakemaan perimäjärjestyksessä seuraavana olevaa Arthuria uudeksi hallitsijaksi valtakunnalle. Samaan aikaan läpimätä Prinssi Uljas hautoo kostoa Shrekille ja koko iloisten satuveijareiden väestölle. Rainasta lainataan vain avainkohdat, muuten peli huitelee täysin omilla poluillaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki draama on rutistettu pieneksi palloksi ja annettu naapurin tappajaturren puruleluksi. Huoli pois, toteaa lisenssipelitehtaan päämies: juonenkäänteiden tilalle on saatu paljon puuduttavaa tappelua ahtaissa putkissa, sillä siitähän pelaajakunta pitää! Pitäähän?

Jättimäisen tylsää

Shrekin idea on selvä heti pelin ensikohtauksesta lähtien, kun uutta juhlapukuaan inhoava jättiystävämme päättää hakea piristystä tilanteeseensa paiskomalla kuninkaanlinnan henkilökuntaa pitkin seiniä. Sama meininki jatkuu koko loppupelin ajan, mitä nyt linnanritarit vaihtuvat Uljaan komentamiin pahiksiin. Mäiske hoidetaan pääasiassa kääntämällä Shrek tai joku tämän kulloinkin ohjattavista ystävistä oikeaan suuntaan ja takomalla sitten peliohjaimen neliönappia. Hahmot osaavat kaikki yhden iskusarjan ja pari tehokkaampaa lyöntiä, joista osa rokottaa ruudun ylälaidassa roikkuvaa taikamittaria. Päähahmona, ja täten vähän normijantteria tiukempana äijänä Shrek osaa lisäksi ottaa ilmaan sinkoamansa viholliset kiinni ja läjäyttää nämä sitten muuta pahislaumaa päin. Viimeisenä silauksena hahmokatraalla on kullakin pino järjestään noloja lopetusliikkeitä, joilla niitatut vastustajat antavat pelaajalle vähän enemmän taikamittaria täyttävää keijupölyä.

Taistelun suurin ongelma on se, että siitä puuttuu tyystin kaikki munakkuus. Vaikka pelin maisemat ovat sinänsä ihan kivan näköisiä ja värikkäitä ja huonekalut hajoavat lyönneistä, kaikki pelihahmot liikkuvat kuin tönkkösuolattu täi tervassa eikä mikään tunnu miltään. Tyhmistä vihollisista ei ole missään vaiheessa haastetta, vaan häijyläisarmeijan rivistöt harvenevat sulavasti ilman minkäänlaista yritystä. Jotain tappelujen yleisestä tasosta kertoo ehkä se, että pelissä on valehtelematta mahdollista pärjätä ongelmitta naputtelemalla hyökkäysnappia peukkuvarpaalla. Jäävätpähän molemmat kädet vapaaksi jotain hedelmällisempää toimintaa varten.

Ponneton taistelu on kolmannen Shrekin kohdalla erityisen paha juttu, sillä se on likipitäen kaikki, mitä pelillä on tarjota. Vain harvoissa kentissä tehdään mitään muuta kuin kipitetään käytävää eteenpäin väkeä piesten. Ongelmanratkaisua edustaa sellin avaimen haku mutkan takana odottavalta vartijalta, pomotaistelua hitusen tavallista isompi läjä nyrkinruokaa ja minipelejä surkuhupaisa Linnanvaltaus, jossa heitellään kivenjärkäleitä linnanmuureja kohti. Mikään edellä mainituista asioista ei ole missään vaiheessa yhtään kivaa. En ollut siis kovin pahoillani, kun lopputekstit lävähtivät ruutuun jo parin parituntisen pelisession jälkeen. Tervemenoa vaan, toivottavasti ei tavata uudestaan.

Jättimäisen tyhmää

Läpipeluun jälkeen lisää peliaikaa voi koettaa tiristää pelaamalla kenttiä uudestaan suorittaen tavoitteita, jotka jäivät ensimmäisellä kierroksella täyttämättä. Tehtävät ovat joka kentässä käytännössä samat: älä kuole, käytä hahmon lopetusliikettä viidesti ja kerää pino vaihtelevia esineitä. Tehtävien tekemisestä saa palkinnoksi rahaa, jolla voi ostaa uusia vaatekertoja pelihahmoille. Rahalla saa myös ostettua kommenttiraitoja kuunneltavaksi mäiskinnän taustalle, mutta hyvä idea on pilattu täyttämällä raidat Mike Myersia ja kumppaneita huonosti imitoivien mikkihiirien pulinalla. Vaikka pelin musiikkivalikoima on kauttaaltaan tympeää hissimusiikkirokkia, kuuntelee sitäkin mieluummin kuin pelihahmojen tyhmää läpänheittoa.

Yllättävää kyllä, Shrek the Thirdissä on jopa yksi kehuja ansaitseva puoli: Pelin välianimaatiot on toteutettu hienolla paperinukketeatterityylillä, ja niihin on jopa saatu sekaan pari ääneen naurattavaa vitsiä. Tämä on kuitenkin vain yksi onnen pisara muuten täyttä myrkkyä olevassa meressä. Shrek kolmas on melkoinen rimanalitus jopa elokuvalisenssipelien pahasti löyhkäävässä sarjassa, eli lyhyemmin sanottuna ihan silkkaa roskaa.