Ikaruga

         

Ideal

...ja seuraus

Ikaruga on täydellisyyttä lähestyvä teos ja kutsu haasteeseen. Haastetta en ehkä koskaan läpäise, mutta vähäisimmätkin nousut tuhoon tuomituissa yrityksissä pitävät toiveet korkealla. Oman ideaalin täyttäminen yhden krediitin mallisuorituksessa olisi todistus siitä, ettei mikään rajoita ihmistä, joka jaksaa uskoa ja yrittää. Haaste on ainakin osoittanut sen, että ihmiselämä on liian lyhyt edes yhden asian täydelliseen hallitsemiseen. Aivan kuten oopperatalojen sinfoniaorkesterit, myös pelihallien mestarit ovat todellisia taiteilijoita, joiden lahjat ylittävät käsityskyvyn. Pelaaminen on taidetta siinä missä musisoiminenkin, ja karu totuus on, että vain murto-osa saavuttaa mestarin tason.

Ikaruga on kulttimaineen saaneen Treasuren käsialaa. Peli tunnetaan myös nimellä Project RS2, mikä on osoitus pelin epävirallisesta siteestä Treasuren toiseen mestariteokseen, edesmennen Sega Saturnin Radiant Silverguniin. Ikarugan kohdalla jatko-osasta ei ole ehkä syytä puhua, mutta peleillä on hyvin paljon yhteistä. Molemmat muun muassa poikkeavat shoot 'em up -kaavasta ongelmanratkaisua ja luovuutta painottavan pelimekaniikan ansiosta. Lopulta Hiroshi Iuchin ja Masato Maegawan kädenjäljet näkyvät tässä taisteluparissa tavalla, joka erottaa Treasuren poikkeuksetta muista pelitaloista. Kokonaisuuden kruunaa suosioon vastikään nousseen E. Suzukin ilmiömäinen taiteellinen kuorrutus ja Iuchin säveltämä ainutlaatuinen ääniraita.

Ikarugan punainen lanka on sen pisteytyssysteemi, jonka juuret piilevät polaarisuudessa. Sama polaarisuus heijastuu suoraan taso- ja vihollissuunnitteluun. Pelaajan ohjaamat alukset, Shinran Ikaruga ja Kagarin Ginkei, kykenevät molemmat vaihtamaan olomuotoaan mustan ja valkoisen välillä. Tästä on hyötyä, sillä pelin viholliset edustavat väritykseltään samaisia värejä. Vastavärillä oma alus tekee massiivisesti vahinkoa vihollisille, mutta on samalla altis kertalaakista tuhoaville säteille ja panoksille. Yhtenevä väri vihollistulen kanssa tekee sen sijaan omasta aluksesta tuhoutumattoman; ainoastaan yhteentörmäys ympäristöön tai vihollisaluksiin vievät yhä hengen. Jatkuva värin vaihto, nopeat väistöliikkeet ja vihollistuleen lentäminen tekevät pelaamisesta kiivaan ja suorituskykyä testaavan operaation. Ikarugassa tylsyys ei iske, ja outoa kyllä, päreetkin palavat yllättävän harvoin.

Ikarugan kentät ovat täynnä mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä vihollisia, jotka lentävät mitä eriskummallisemmissa muodostelmissa. Jo näiden väistely ja tuhoaminen on haaste sinänsä, mutta pakkaa sekoitetaan onneksi toistamiseen. Pelin pisteytysjärjestelmä nimittäin toimii niin, että kolme saman väristä tuhottua vastusta nettoavat yhden pistekertoimen lisää. Tarkoituksena on läpäistä peli mahdollisimman täydellisesti - mieluiten kuolematta -, ja pitää pistekerroin jatkuvasti huippulukemissa. Ensimmäiset kentät ovat varsin selkeitä, ja niissä kolmen saman värisen vihollisen niittaaminen on jopa inhimillisissä viitekehyksissä haastavaa. Seuraavat kolme kenttää vaativatkin jo sellaista taituruutta ja pelisilmää, että onnistumisen rinnalla lähes mikä tahansa muu haaste tuntuu vain vitsiltä. Käytössä oleva arsenaali on minimalistinen ja hyvä niin. Aluksesta löytyy eteenpäin ampuva perusase ja hakeutuvat ohjukset. Ohjusmittaria ladataan syömällä vihollistulta, ja ohjusten käyttäminen kaikessa hankaluudessaankin kasvattaa pelaajan mahdollisuuksia hurjasti. Laiha aseistus on Ikarugassa valtti, eikä missään nimessä heikkous.

Pelin vaikeustaso on hyvin korkea, eivätkä useimmat pelaajat koskaan näe viimeistä päävastusta - ainakaan yhdellä krediitillä. Pisteketjujen hallitseminen ja kenttien valokuvamuistaminen ovat elinehto pärjäämiselle. Elleivät omat aivot kykene poimimaan kaaoksen keskeltä järjestystä, kannattaa apua hakea maailman pelivirtuoosien videoista ja ohjeista. Niin surullista kuin se onkin, tämäkään harvemmin takaa onnistumista. Pelkkä visio, tieto ja muisti eivät pelasta, kun keholta vaaditaan yli-inhimillistä suoritusta. Yksi hengitysvirhe tai huolimaton liike, silmänräpäys tai vähäinen keskittymisen herpaantuminen pudottavat Ikarugan - ja mahdollisesti myös ohjaimen, leuan ja kyyneleen - maan kamaralle. Vain täydellisyys kelpaa, mikäli listasijoille mielii, ja toisaalta todellinen ikarugaaja ei koskaan anna periksi. Vaikka on selvää, että vain kourallinen kykenee 20 000 000-35 000 000 pisteen suorituksiin, luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Tässä piilee Ikarugan kirous ja kauneus.

Ideal-, Trial-, Faith-, Reality- ja Metempsychosis -nimiset tasot antavat osviittaa pelin vaikeustason muuntelusta. Jokainen kenttä on huolella rakennettu, ja erilaista symboliikkaa ja sanomaa löytyy sieltä täältä. Kun Ikaruga Ideal-tasossa käynnistää potkustarttinsa, näemme mustan auran ympäröivän aluksen, joka lentää Acalan miekka -nimisestä kantoaluksesta taivaallisille sotakentille. Acalan miekka on koristeltu sanskriitin kielellä kirjatuilla rukouksilla, ja mustasta valkoiseksi muuntautuva Ikaruga henkii sukupuolisuuden dualismia. Päävastuksien kulttimaineeseen nousseet Warning-viestit sisältävät sanskriitin Om marishi sowaka -suojaloitsun: esimerkkejä on hurjasti. Tarkkasilmäisille Ikaruga paljastaa eksistentialistisen kasvutarinan, jonka pääosaa esittää ihmisraunio Shinra. Käytettävissä olevan kuvaston ja genren asettamat rajoitukset huomioiden kerrontaosuus on pieni ihme.

Vuonna 2001 julkaistu Ikaruga on läpikäynyt jo usean alustan; ensin arcade-koneet, sitten Dreamcastin ja GameCuben ja nyt vihdoin myöhästelyiden jälkeen Xbox 360:n. 360-versio on uskollinen edeltäjilleen, joskin valikoiden ulkoasua on hyvässä tai pahassa käpelöity varovasti. Sarjan fanit kyllä tunnistavat pienet puutteet, mutta muille funktionalistinen uusi valikko kelpaa varmasti ilman narinoita. Pelaaja voi edelleen määritellä lisäelämät, vaikeustason, kontrollit ynnä muut, mutta GameCube-versiosta tutut Practice- ja Conquest -moodit ovat saaneet kurja kyllä kyytiä. Taso- ja tilannekohtaisen Conquest-pelitilan puutteen voi nähdä toki hyvässäkin valossa. Vaikka Conquest olikin GameCubella keltanokan paras ystävä hidastusmahdollisuuksineen, oli se myös monien mielestä suurin este taitojen kehittymiselle. Xbox 360:n Ikaruga pakottaa pelaajan harjoittelemaan tasoja kokonaisuuksina, ei pätkinä. Näin pelin hallinta väkisin paranee, sillä kentät käyvät hyvin nopeasti tutuiksi. Xbox-version ehdottomat myyntivaltit ovat sen kaksinpeli (jopa netin kautta) ja nerokkaat tuloslistat. Jälkimmäisestä voi muun muassa ladata huippupelaajien suorituksia omalle koneelle, mikä inspiroi ja auttaa parempiin suorituksiin. Nettipeli valitettavasti lagaa toisinaan, mikä estää pahimmillaan kunnollisen kaksinpelin kokemisen. Useimmiten homma toimii onneksi kuten pitääkin, ja ilmassa on aitoa sohvapelihenkeä.

Ikaruga on jälleen osoitus siitä, kuinka hyvin Microsoft huomioi pelaajien tarpeet. Live Arcade on jo nyt täynnä klassikkopelejä, ja Castlevania: Symphony of The Nightin ohella Ikarugan julkaisu on hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Suunnilleen neljän hengen teoksena Treasuren klassikkopeli on edelleen todella komea, ja sen äänimaailma nostaa esiin samanlaiset tunteet kuin vuosia sitten. Varoituksen sana kuitenkin: Ikaruga on sadistisen vaikea, kiusallisen koukuttava ja tajunnanlaajentava kokemus, johon joko rakastuu tai totaalisesti vihastuu. No refuge, kuten sanonta kuuluu!