SoulCalibur Legends

SoulCalibur/Soul Edge -pelisarja syrjähyppäsi Wiille kolmiulotteisen toimintaseikkailun muodossa. SoulCalibur Legends julkaistiin Euroopassa lähes vuosi Yhdysvaltain julkaisun jälkeen, joten Wiin elinkaaressa kyseessä on vanha peli. Project Soul ei selvästikään ole viime vuoteen mennessä ehtinyt valjastaa Wiin tehoja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Vanhahtavan grafiikan ohella julkaisua varjostaa tasosuunnittelun köyhyys.

Väkinäistä tarinankehittelyä

Tarina sijoittuu Soul Edgen ja SoulCaliburin väliseen aikakauteen. Siegfriedin täytyy löytää Soul Edge -miekan puuttuvat osat maailman eri puolilta ja voittaa lopulta pääpahis Barbaros. Siegfriedin avuksi tulevat Ivy, Sophitia, Mitsurugi, Astaroth ja Taki. Vierailevana tähtenä nähdään Tales of Symphoniasta tuttu Lloyd Irving, joka niin ikään avustaa Siegfriediä liskomiesten, luurankojen ja pomotappeluissa nähtävien lohikäärmeiden tuhoamisessa.

Pelin käsikirjoituksella ei ole käytännössä merkitystä, sillä staattisina ruutuina esitetty loppumaton ja tyhjänpäiväinen dialogi pakottaa painamaan +-nappia, jonka avulla tylsyyden aiheuttamasta kärsimyksestä selviää nopeammin. Pääpaino on toiminnassa, joten tämänkin takia tekstiruutujen määrä kummastuttaa. Seikkailu aloitetaan laivan kannelta, jossa Siegfriediä ohjaamalla tyrmätään Cervantes ensimmäisenä kanveesiin. Tämän jälkeen itse Soul Edgen palasien etsiminen alkaa. Muut pelattavat hahmot avautuvat tarinan edetessä ja tasot suoritettuaan. Lähes jokaisen tason alussa valittavaa taistelijaa voidaan vaihtaa kesken tehtävien. Jos hahmolta loppuu energia, hyppää toinen automaattisesti tilalle henkilökohtaisten (ja kornien) sloganien saattelemana. Yksinpelin lisäksi toinen pelaaja voi liittyä mukaan Party-tilassa, joka toivottavasti viihdyttää perusmoodia kauemmin.

Ohjaus pelastaa paljon

Tehtävät suoritetaan linnoissa, katedraaleissa, luolissa, lumisilla vuorilla, temppeleissä, laivoilla ja jopa toisessa ulottuvuudessa. Tästä voisi kuvitella, että monipuoliset taustat värittäisivät putkimaisen toimintaseikkailun harmautta. Valitettavasti totuus on toinen. SoulCalibur Legends jää graafisesti esimerkiksi GameCuben SoulCalibur II:n jälkeen, joten ulkoisten avujen takia peliä ei kannata hankkia. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, mutta pintapuolen köyhyys näkyy ikävästi myös tasosuunnittelussa ja hahmogalleriassa. Samat pahikset hyppäävät esiin toisiaan muistuttavissa kentissä, joita tahkotaan läpi kerta toisensa perään. Kaikesta tästä näkee, ettei Wiin omaan SoulCaliburiin ole ehditty panostaa tarpeeksi. Taustamusiikki ja muu äänimaailma on onneksi hyvää keskitasoa parantaen tunnelmaa jylhyydellään oivasti.

Ohjaus on pääosin toimivaa sorttia ja molempien ohjainten nappeja on hyödynnetty tehokkaasti. Miekkojen ja aseiden iskut käynnistyvät Wiimoten heilautuksella silloin kuin pitääkin. Nunchukia käytetään liikkumisen ohella myös torjuntaan ja väistämiseen. Ohjattavat hahmot liikkuvat Nunchukin tattia vääntelemällä luontevasti ominaisuuksiensa ja ruumiinrakenteensa mukaan. Jättimäinen Astaroth juoksee ja lyö hitaammin kuin ketterä Sophitia, mutta rumiluksen iskut ovat toki voimakkaampia. Hahmoilla ja koolla on siis tälläkin kertaa väliä. Liikkeentunnistuksessa on havaittavissa pienoisia ongelmia, sillä kapulan heilautukset ja eteenpäin iskemiset täytyy suorittaa mahdollisimman tarkasti ja hallitusti. Varsinkin pelin alkupuolella pelaaja saattaa tempautua väkisinkin taistelun tuoksintaan, jolloin loogiset WiimoteCaliburin heilautukset unohtuvat paniikkivispaamisen tieltä. Tällöin miekaniskut eivät välttämättä luonnistu niin kuin toivoisi, mutta hauskaahan se on aina ranteen kipeytymiseen asti.

Kaikesta huolimatta yllättävän hauskaa

On vaikea keksiä, kenelle SoulCalibur Legendsiä kannattaisi suositella. Optimaalisimpana vaihtoehtona lienevät joko äärimmäiset SoulCalibur-fanit tai sitten sarjan välistä jättäneet uudet konsolipelaajat. Wii ja pelaajat ansaitsevat joka tapauksessa parempaa. SoulCalibur Legendsin pintapuoliset puutteet eivät ole mitään sen rinnalla, että peli käy ennen pitkää tylsäksi ja itseään toistavaksi. Ohjauksen ansiosta sitä jaksaa kuitenkin tahkota yllättävänkin pitkään, vaikka voimakkaasti eläytyvän pelaajan ranteelle mätkintä ei ole sieltä terveellisimmästä päästä.