Midnight Club: Los Angeles

Need for Speed -pelisarja on hallinnut katukisojen paalupaikkaa pitkään. Useiden mielestä vähän liiankin pitkään, sillä NFS-käyrä sukelsi jyrkästi keväällä ilmestyneen ProStreetin vetäistessä pohjalukemat. Nyt kulmakunnan asfalttiareenalle on viimein ilmestynyt varteenotettava haastaja, kun Rockstar San Diegon luomus, Midnight Club: Los Angeles rullaa ulos tallista. Todellinen kisakunto ratkeaa tietysti vasta EA:n pilttuussa työstetyn NFS Undercoverin julkaisuhetkillä. Marraskuussa kilpurit ottavat toden teolla mittaa toisistaan. Kummalla on kuumemmat viritysosat koneessa? Riittääkö MC: Los Angelesin lyhyehkö etumatka?

Enkelit ja Demonit

Midnight Club -sarjan tuorein teos pärähtää käyntiin jokseenkin kulunein sävelin – käsi ylös, jos olet kuullut seuraavan aikaisemmin: Kuskimme on siilitukkainen kovanaama, joka on menettänyt kärrynsä. Saapuessaan kaupunkiin hän saa mimmiltä vakioauton, jolla pitäisi ottaa ensimmäiset viivat matkalla katujen kuninkaaksi maineen ja mammonan toivossa. Kiinnostavinta alun juonikuvioissa oli nähdä minkälaisen kaunottaren Rockstarin pojat olivat palkanneet vastavedoksi EA:n NFS-pelien mallitypyköille. Vakavasti ottaen pääosa MC: Los Angelesissa kuuluu eräälle Amerikan länsirannikon asumuskeskukselle, jonka nimi ei liene vaikeasti arvattavissa. Los Angeles, Enkelten kaupunki on mallinnettu täkäläisellä mittapuulla erittäin tarkasti, sillä katukuvasta voi bongata useitakin maamerkkejä legendaarisen Hollywood-kirjaimiston ohella, kunhan vain tietäisi sopivia tärppejä. Tärkeintä on kuitenkin se, että LA on asfalttilaatikko, jossa on hauska leikkiä. Lääniä, oikoteitä, hyppyreitä ja sivukujia riittää, eikä rallittamista puuduteta ruutuasemakaavalla.

Ajaminen Losin kaduilla edustaa puoliarcademaista kaahotusta päräyttävillä erikoisstunteilla (esimerkiksi kahdella pyörällä ajo) höystettynä. Tuntuma tienpintaan on hyvin ilmava, melkeinpä irtonainen. Tätä yritetään paikata intensiivisellä ajokuvakulmalla, joka poukkoilee villisti kaarteissa hankaloittaen ajoa jonkin verran. Pahiten pelattavuutta häiritsee kuitenkin kameraa vispaava tärinäefekti. Onneksi hirvityksen saa kytkettyä pois päältä, muuten olisi täytynyt lähteä ostamaan merisairauspillereitä. Ainoa plussa näkövinkkelin tiimoilta tulee itse asiassa latausruudusta. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta pelivalikoihin mentäessä – usein karttaa hakien – linssi zoomaa kauemmaksi tienpinnasta levittäen eteensä lopulta koko Los Angelesin virtuaalikaupungin. Huikea kameratrikki palautti muistot lapsuuden vuosista, kun olin ensimmäistä kertaa Linnanmäen Raketti-heittoistuimessa.

Kaarat ovat pääosassa jokaisessa autopelissä, eikä MC: LA tee poikkeusta, vaikka nimikkokaupunki osittain onnistuukin varastamaan valokeilan. Valikoimasta löytyy 43 lisensoitua biiliä ja muutama prätkä. Sekä ulkokuoren että moottoritilan viritysosia löytyy joka lähtöön, joten kaikki standardit täyttyvät, mutta mitään mullistuksia ei kannata odottaa. Piristävästi ajokkilistalta löytyy vähän 2010-luvun superauton prototyyppejä särmikkäämpiäkin tuttavuuksia, ja jokaisen bensavehkeen ajomalli ylikorostaa sen olemusta; Ducatin 1200-kuutioinen kaksipyöräinen lähtee viivalta kuin viitasusi, kun taas täyttä vauhtia pyyhältävää Lamborghinia on hankalampi päihittää nopeudessa. Lapsipuolen asemaan jätetyt moottoripyörät olisivat kaivanneet vähän aidompaa ohjattavuutta, mutta lukumääräinen suhde autoihin kertonee sen, mihin aika ja vaiva on Rockstar San Diegon studiossa käytetty.

Demonit ja demonit

Leveät bulevardit ja moottoritiet tarjoavat hulppean ajoradan huimapäille, mutta kenen idea oli tunkea joka kaista täyteen kakkosvaihteella köröttäviä kärryjä? Pelikello lienee liikenteen kannalta jumittunut neljän ja viiden välille, sillä pelaaja joutuu jatkuvasti kaistapujottelemaan toisella silmällä ja navigoimaan toisella. Eikä siinä mitään, jos konekuskit eivät ajaisi kuin Vatasen Ari vaan tekisivät virheitä itsekin. Nyt yksikin virhe maksaa palkintokorokepaikan. Ongelma vain pahenee pitkien kisastinttien takia. Luvassa on ohjaimen ja seinän/pöydän yhteentörmäyksiä, sillä mikään ei ole raivostuttavampaa kuin kuminauhatekoälyn epäreilu loppukiri, jolloin voit vain katsella konekuskien vievän ykkös-, kakkos- ja kolmospaikan konepellin edestä.

Sarjakisat ovat kokonaan oma lukunsa. Näissä pirullisissa maratooniralleissa pitää ajaa pisimmillään kymmenkunta – minimissään kolme – viiden minuutin osakilpailua ennen kuin voitto ratkeaa. Ja mikäli ykköspaikka lipsahtaa jollekin viidestä kanssakilpailijasta, joudut ajamaan koko homman uusiksi. Voi sitä riemua ja ilon kiljahdusten määrää, kun neulansilmästä maaliin kiihdytettäessä tietokone vetäisee autolla motskarisi ohi. Näin voi nimittäin käydä, sillä paremman kulkupelin saadessa vastustajat kehittyvät sen mukaan. Tottakai mainepistetä ja rahaa nettoaa pelkästä maaliintulostakin, mutta harvemmin sitä on kakkospaikoista kilpailtu.

Kokonaisuutena Midnight Club: Los Angeles sijoittuu vähän samaan kastiin kehnon FaceBreakerin kanssa: Toimiva peruskonsepti pulahtaa kaulaansa myöten kuraan epäreiluudessaan raivostuttavan tekoälyn takia, ja samaan soppaan uhkaa hukkua myös mainio moninpeli. Nettiin logaaminen muuttaa LA:n kaupungin yhdeksi jättimäiseksi peliaulaksi, jossa huristelevat kaikki peliseuraa hakevat. Vapaamuotoisen Cruise-koheltamisen lisäksi kuka tahansa voi järjestää tukun eri kisatapahtumia. Ihmispelaajia vastaan rallittaminen on hauskaa, jolloin pelin rento ajettavuus yhdistyy tasaväkiseen kamppailuun mahtavissa puitteissa. Verkko-osio on kiistatta Los Angelesin vetonaula. Kuusikymmentä euroa on kuitenkin liian paljon siitä huvista. Sillä rahallahan pääsee jo Linnanmäelle.