Condemned 2

Alkoholismi on Suomessa yleinen riippuvuus, jonka tielle vievät monet erinäiset syyt. Harva näistä johtuu kuitenkaan viikon mittaisesta tripistä vuosia sitten hylättyyn slummiihelvettiin, jossa ainoat elolliset kasvot ovat omasi tai mielenvikaisten narkkareiden, ja takaa-ajettavana on sarjamurhaaja, jonka jättämät uhrit ovat toinen toistaan groteskimmin silvottuja. Näistä lähtökohdista aloitellaan Monolithin odotettu jatko-osa Xbox 360:n ehkäpä parhaimmalle julkaisupelille (Condemned 2005).

Pohjakosketus todellisuuteen

Ensimmäisessä osassa persoonallisen helvettinsä läpikäynyt Ethan Thomas on luopunut pestistään SCU-agenttina ja pakenee arjen karua todellisuutta sekä päänsisäisiä painajaisiaan viinapullon turvin. Mielentilaltaan järkkynyt, ja lähes kohtaamiensa psykopaattien tavoin samaan hulluuteen ajautunut, Thomas joutuu kohtaamaan pelkonsa kuitenkin uudestaan, kun SCU pyytää häntä jäljittämään isänsä hyvää ystävää Malcolm Vanhornia. Ilmeisesti kukistettu pahuus ei olekaan aivan niin kuollut kuin Thomas sai ymmärtää, mistä kielii jälleen kasvava väkivalta-aalto Metro Cityn hylätyillä kaduilla.

Entistä synkempi ja brutaalimpi Condemned 2 jatkaa menestysreseptin viitoittamaa tietä, korjaten ensimmäisen osan kritiikkiä saaneita osa-alueita. Tärkeimpinä lisäilyinä luita murskaavaa lähitaistelua on monipuolistettu, samoin etsivätyöskentelyssä saa tällä kertaa käyttää jo hieman aivojaan. Kädestä pitelyn sijaan pelaaja pystyy vaikuttamaan tutkimustuloksiin tarkastelemalla rikosalueelta löytyviä johtolankoja ja valitsemaan monivalintakohdista parhain vaihtoehto. Esimerkkitapauksena ruholta löytyvästä kellosta pitää itse tarkastaa kellonaika ja päivämäärä, jotta saataisiin selville tarkka kuolinaika. Oikeaoppiset etsiväsuoritukset vaikuttavat kentän läpäisyn jälkeen tulevaan arvosanaan, jolla saa entistä parempia lisäkamoja (rautakärkinen kenkä, asekotelo, jne.) tulevia kenttiä ajatellen. Etsivätyö onkin kertaheitolla mielekkäämpää, eikä siitä synny enää samanlaista vaikutelmaa interaktiivisuudettomasta juonenkuljetuksesta. Edellisosan painostava ilmapiiri on säilynyt onnekseen ennallaan, ja juonesta on tehty astetta eheämpi. Kokonaisuus kuulostaa kaikin puolin paremmalta, mutta käytännössä lisäilyt ovat muokanneet alkuperäisen tunnelmallisen kauhujunan vain painostavaksi kauhupeliksi.

Taistelu säilyttää ykkösosan mentaliteetin kaiken irtaimiston käyttökelpoisuudesta lyömäaseeksi. Jos nyrkit eivät murra leukoja tarpeeksi tehokkaasti, voi hampaiden poistoon soveltaa myös maasta löytyviä tiiliskiviä, rautaputkia tai nauloin koristeltuja laudanpätkiä. Käytännössä pelaajan ei tarvitse tyytyä luuvitosiin muutamaa sekuntia kauempaa, sillä ruosteen syömät seinät ovat usein tyrkyllä kättä pidempää etsiessä, ja viimeistään vessassa käynnin yhteydessä käteen tarttuva pytynkansi pitää saastaiset narkit kaukana. Ensimmäisestä osasta poiketen Condemned 2 painottaa hieman enemmän tulitaisteluihin, mistä kielii myös läpipeluukerran jälkeen avautuva FPS-tila. Pariin tasoon aseet sopivat kuin verinen nyrkki silmäkulmaan, mutta vähän väliä löytyvät ammusvarastot takaavat lähes loputtoman kutimäärän, mikä yhdessä tehokkaiden tussareiden ohella karsii reilun osan pelin pelottavuudesta. Henkihieverissä hädin tuskin eteen nähtävän pimeyden ympäröimänä ja jostain päin kuuluvan mielipuolen kolistellessa pelottavuus on aivan toista luokkaa, mikäli kädestä löytyvä ysimillinen olisikin tyhjillään. Ja miksi Monolith on luopunut hienosta ominaisuudesta pyöräyttää paukkurauta toisinpäin, jotta vastaan juoksevaa hylkiötä tervehtisi luun ja lihaksen sijaan hieman rautaisempi kädensija? Nyt aseenperällä hakkaaminen onnistuu ainoastaan ammusten loppuessa.

Ruutitussari tai ei, brutaalista lähitaistelusta on tehty entistä karumpaa katsottavaa ja ennen kaikkea tuntuvampaa. Iskut muovaavat vastaanottavan henkilön pärstävärkkiä jatkuvalla tahdilla uuteen uskoon, näiden sylkiessä irronneita hampaitaan tai korjatessa tuskanhuudoin juuri sijoiltaan napsautettuja käsivarsiaan. Tarpeeksi kuritusta saaneita vastustajia pystyy ottamaan tukevaan niskaotteeseen, jotka lopetetaan joko nopealiikkeisellä väännöllä tai vaihtoehtoisesti raahataan poloinen uhri typerästi otteen aikana jatkuvasti näkyviin lopetuspisteisiin. Kaiken lisäksi puristusotteessa ollessa kaikki muut ympärillä olevat viholliset tyytyvät vain manailuun, jättäen pelaajan kuolemattomaksi. Mikään ei ole kuitenkaan niin tyydyttävää kuin työntää vaikeuksia aiheuttaneen bondage-Pirkon pää puristimeen ja pistää rattaat pyörimään. Tämä peli ei todellakaan sovellu alle 18-vuotiaille. Lisäksi aggressiivisuusmittaria lataamalla pystyy vapauttamaan yksilöihin kohdistuvia ääriväkivaltaisuuksia, jossa helpohkojen reaktiotestien turvin murretaan jäseniä tai lyödään hampaita kurkkuun – useaan otteeseen.

Uutena pelimäisenä lisänä taistelussa on kombomittari, joka tekee paniikinomaisista kahinoista enemmän suoritusvetoisempia. Kun iskee esimerkiksi kolme peräkkäistä vasurikoukkua ja sen jälkeen tiukan oikean leukaperään, tekee seuraava isku kymmenkertaisen vahingon vastustajaan. Kombot loppuvat luonnollisesti vastaanotettuun osumaan, mikä yhdessä vihollisten välittömistä vastahyökkäyksistä johtuen tekee taisteluista hupaisiin edestakaisin liikkeisiin perustuvia nyrkkeilyotteluita. Vastustajan iskut on mahdollista torjua, mutta tällöin menettää esimerkiksi juuri yllämainitun koukkukombon saannin ja tilalle tulee vain nelinkertaista vahinkoa aiheuttava torjuntakombo. Sinällään varsin pätevä systeemi monipuolistaa muuten kovin yksinkertaiseksi turvanjauhannaksi jäävän lähitaistelun, mutta tekee samalla pelin sokean brutaalista tavaramerkistä enemmänkin pikkutarkkoja liikkeitä vaativan taitolajin. Vanhan koulukunnan aikaan riitti kun iski kunnon tärskyn rautalapiolla pärstävärkkiin, eikä sen kummemmin jäänyt miettimään suloaskelia.

Pelon ilmapiiri

Condemnedin ehdoton valtti eläimellisen lähitaistelun ohella on sen ahdistava ilmapiiri, eikä jatko-osa kauaksi isänsä puun varjosta lankea. Lokaalit ovat edelleen syystä hylättyjä slummirakennuksia, jotka uhkuvat puhdasta pahuutta jo pelkällä olemuksellaan. Ei siihen päälle tarvitsisi enää päällekäyviä narkkareita ja päähenkilön hallusinaatioita lisäillä, sillä housut tuntuvat kastuvan jo pelkkää omaa varjoa säikähtäessä. Kurkkua kiristävässä ahdistavuudessaan Condemned 2 ei pääse kuitenkaan aivan ensimmäisen osan tasolle. Suurimmat syyt tälle löytyvät paikoissa ja juonessa. Kun Thomasin neitsytretki turmion tielle ajautuneeseen Metro Cityyn piti sisällään psykopaattisen sarjamurhaajan jälkeensä jättämien teurastettujen raatojen ikimuistoisia kohtaamisia (ala-asteen kylpyhuonetilat aiheuttavat edelleen painajaisia - toim. huom.) ja paikkojen vaihtumista hieman epämääräisesti hylätyistä slummeista aivan yhtä hylättyihin metroasemiin, kouluihin ja mielisairaaloihin, etenee Condemned 2 hieman loogisemmin ja ruumisluvultaan huomattavasti siedettävämmin.

Toisaalta jatko-osan kenttäsuunnittelukaan ei noudata samaa kaavaa, vaan väliin mahtuu hieman kevyempiä välipaloja kuten museoon hiiviskely tai hiihtomökkiä kohti suunnistaminen. Jälkimmäinen episodi on myös hyvä muistutus siitä, minkä takia Condemnedin on syytä pidättäytyä tiukasti ahtaissa ja ankeissa sisätiloissa. Avara lumimaisema ei kauneudella koreile, eikä se sen puoleen pärjää kenttäsuunnittelussakaan muille kentille, mutta tilaäänien suhteen se edustaa ehkäpä pelin parasta antia. Iltausvassa eteneminen on yhdellä sanalla sanoen karmivaa. Yleisesti ottaen Condemned 2:n kenttäbalanssi on kuitenkin aavistuksen verran pielessä, eivätkä hiippailutehtävät ja ylenpalttiset tuliaseiden voimin käydyt kentät sovi peliltä odotettuun ilmeeseen. Condemned onkin parhaimmillaan silloin, kun klaustrofobisesta ympäristöstä levittäytyy pelaajan silmien eteen vain pöly ja juuri valon kantamattomissa näkynyt varjo.

Ensimmäinen osa oli jo alkujaan vaikuttavan näköinen peli, mutta Condemned 2 vie osaamisen vielä pidemmälle. Pimeys on edelleen elintärkeässä asemassa, luoden synkän varjonsa kuolleisiin rakennelmiin. Pelaajan mukana kulkeva ikuisella patterilla toimiva taskulamppu ei valaise koko pitäjää, vaan hyvin nihkeän alueen keskeltä. Kun alueiden vähäiset valot sammuvat usein omaan tai vääriin käsiin päätyneen virtakaapelin myötä, syntyy hyvin usein tunne siitä, ettei nyt ollakaan enää aivan yksin – ja harvemmin sitä edes ollaan. Puhtaan grafiikan suhteenkin näyttävyyttä on tullut roimasti lisää, ja yksityiskohtaiset hahmomallit ja etenkin väkivallan turmeltava vaikutus tulevat tutuiksi lähitaistelujen tiimellyksessä. Vaikkei ulkoasu häpeilekään nykypelien joukossa, tekee onnistunut valojen ja varjojen käyttö Condemned 2:sta todellista herkkua silmille ja hallaa mielikuvitukselle. Harva se kerta huoneen toisessa päässä häämöttävät tuolikasat mieltyvät veristä putken pätkää piteleväksi sekopääksi.

Yksi asia, missä Monolith ei ole lähtenyt muuttamaan konseptiaan, on äänimaailma, ja hyvä niin. Condemned 2 on juuri niitä pelejä, joita ilman kunnollista kotiteatterijärjestelmää ei kannata oikeastaan edes pelata. Tunnelmaa voisi tällöin verrata nykyisten kauhuelokuvaräpellysten katsomiseen äänettömällä; pelkkää komediaa. Syvälle sisimpään iskostuvat efektit ja aavemainen sävellys tekee synkillä käytävillä liikkumisesta vielä ahdistavamman kokemuksen. Kun oma varjo ei onnistu säikäyttämään, tekee sen viimeistään pelihahmon vahingossa potkaisema ämpäri tai tupakoivan naapurin yskäisy parvekkeella. Äärimmäisen nerokkuuden äärelle päästään puolestaan jokusissa taistelukontakteissa, jossa perille menneet iskut mukautetaan pelin musiikkiin selkäpiitä jäätävillä instrumentaalivedoksilla. Kun paskahalvaus meinaa tulla jokaisen iskun myötä, ei taisteluihin uskalla aina edes mennä. Ytimekkäästi ilmaistuna Condemned 2:n äänimaailma on tunnelmallisesti parasta, mitä yksikään peli on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan.

Taistelukerhoista irtopääjahtiin

Sopivan pituisen yksinpelin ohella Condemned 2 sisältää myös ensimmäistä kertaa moninpelin sekä muutaman yksittäisskenaarion. Jälkimmäiset kulkevat nimellä Bloodshot Arena, jossa pelaajan tarkoitus on suorittaa erilaisia tehtäviä varsin rajatulla alueella. Palkinnoksi suorituksista saa uuden yrityksen, joten en osaa oikein kuvitella, kuka näitä oikeasti mielenkiinnolla pelaisi. Verkkomuotoiset turpakäräjät luottavat lähitaisteluvillitykseen, mutta kuten moni muukin lähitaistelukonseptiin painottuva verkkopeli, myös Condemned 2:n innostus lamaantuu sekaviin yhteydenottoihin. Valtaosa iskuista halkovat vain ilmaa ja pelaajat pyörivät usein villisti toistensa ympärillä huitoen. Pelimuodot ovat perinteisten tappomatsien lisäksi Bum Rush ja Crime Scene, joista ensimmäisessä pari syntyy poliiseina ja muut pummeina. Pummit ovat kertalaakista kuolevaa sorttia, joiden tehtävä on tappaa joukkovoimalla nurkassa kykkivät poliisit ennen kuin aika loppuu. Crime Scene on taas hyökkäys & puolustus -pelivariaatio, jossa toinen tiimi piilottaa ja puolustaa kahta kentältä löytyvää irtopäätä ja toinen yrittää saada skannattua näistä tarvittava tieto. Pelimuotojen yhteisenä tekijänä on kenttien pienuus, mikä eliminoi kaiken mahdollisen taktikoinnin ja tekee peleistä lähinnä vain hieman erilaisin säännöin varustettuja tappomatseja.

Condemned 2 monipuolistaa ensimmäisen osan kokemusta lähes jokaisella osa-alueella, mutta menettää samalla sen suoraviivaisen brutaalin olemuksen, joka ykkösessä eniten viehätti. Taistelun monipuolistava kombomittari ja vaihtelevampi kenttäsuunnittelu hoitavat tehtävänsä hieman kaksijakoisesti, sillä ne yhtaikaa edistävät pelikokemusta, mutta samalla latistava elintärkeää tunnelmaa. Meno on kuitenkin suurimmaksi osaksi edelleen käsinkosketeltavan riipivää niin, ettei ensimmäisen osan fanien kannata jättää tätä missään nimessä väliin. Genrestä yleisesti pitäville kyseessä on myös Xbox 360:n FPS-valikoiman parhaimmistoon kuuluva teos, jossa yhdistyvät brutaali väkivalta sekä niskavilloja puistattava ahdistavuus.