Katsaus pelikirjallisuuteen: Halo, Mass Effect ja Gears of War

Halo-pelisarjan oheistuotteina julkaistut kirjat ovat osoittautuneet menestykseksi. Romaanit pomppivat rapakon takana myyntilistojen kärkisijoilla aktiivisen faniyhteisön ansiosta. Menestys kertoo julkaisijoille, että peliaiheisille kirjoille löytyy markkinarako, joten myös Gears of War ja Mass Effect ovat luonnollisesti päätyneet pehmeiden kansien väliin. Nyt lieneekin sopiva aika suorittaa katsaus pelifaneille suunnattuun kirjallisuuteen kolmen tuoreen teoksen parissa: Halo: The Cole Protocol, Mass Effect: Ascension ja Gears of War: Aspho Fields.

Pelikirjallisuudesta puhuttaessa kannattaa pitää muistissa, että kohdeyleisönä ovat nimenomaan pelien parissa viihtyvät nuoret, joten mitään maata mullistavaa sisältöä niiltä on turha odottaa. Kohdeyleisölleen ne voivat silti tarjota mainiota viihdettä.

Halo-sarjan pelit sijoittuvat ihmisten ja Covenant-muukalaisliittouman sodan kliimaksiin, hyvin lyhyelle aikavälille. Aikaisemmat kirjat ovat valottaneet pelaajille syvemmin konfliktin taustoja. Romaanisarjan kuudes teos jatkaa samalla linjalla. Kirja on saanut nimensä amiraali Colen vaatimasta protokollasta, jonka tavoitteena oli estää vihollisia saamasta tietoonsa ihmisten kotiplaneetan sijaintia. Sääntö astui voimaan sodan alkuvaiheessa, kun amiraali Cole oli napannut ensimmäisen merkittävän voiton Covenant-liittoumasta.

Kirjan päätapahtumapaikka on vihollislinjojen taakse pystytetty ihmissiirtokunta, joka on onnistunut selviytymään piiloutumalla asteroidivyöhykkeeseen. Tilanteesta tekee erityisen kummallisen selviytyjien yhteistyö erään Covenant-rodun, kig-yarien eli jackalien, kanssa. Osa paikallisista ihmisista vastustaa UNSC:n hallintoa, joten he ovat valmiita tekemään yhteistyötä muukalaisten kanssa. Colen asettama protokolla johtaa kuitenkin siihen, että paikalle saapuu ONI-tiedustelupalvelun salaista tehtävää suorittava avaruusalus, rajuotteinen Spartan-kolmikko sekä joukko kunnianhimoisia eliittisotureita.

Tarinallisesti teoksen tärkeimmäksi anniksi muodostuu sen kuvaus ihmiskunnan ja Covenantin yhteisistä rakenteista. UNSC ei todellakaan ole kaikkivaltias saati kaivattu isäntä kaikille ihmisille. Edes tuoreehko sota brutaalin vihollisen kanssa ei ole saanut mietteitä muuttumaan. Peleissä kapinallisista ei puhuta sanaakaan, mutta kirjojen antama kuva ihmiskunnasta ei ole läheskään yhtä valoisa. Myös rintaman toinen puoli rakoilee, kun Covenantin johtavat profeetat juonivat omiaan toistensa selkien takana.

The Cole Protocolin on kirjoittanut Tobias S. Buckell, joka on kaiken kaikkiaan neljäs Halo-kirjailija. Vastuun jakautuminen useammalle tekijälle näkyy väkisinkin teoksen laadussa. Kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta lopputulos jää turhan mitäänsanomattomaksi. Buckell ei kuvaile yhtä innostuneen teknisesti kuin Eric Nylund, jonka avaruustaisteluita jää kaipaamaan. Häneltä puuttuu niin ikään Joseph Statenin perinpohjainen ote Halo-universumista, joten kirjasta ”halomaisuus” rakoilee paikoin.

Selvimmin tämä näkyy eliittejä käsittelevissä osioissa. Buckell saa maailmankaikkeuden urheimmat soturit näyttämään paikoin koomisen sokeilta sotahulluilta. Lyhyt katsaus sangheilien sielunelämään on joka tapauksessa tervetullut, varsinkin näin merkittävän hahmon kohdalla. Ihmiskunnan puolella saadaan hieman esimakua siitä kuuluisasta ODST-hengestä, mutta muuten hahmot jäävät varsin valjuiksi. Combat Evolvedista tuttu Jacob Keyes on raudanluja taktiikko, joka ei tunnu epäonnistuvan käytännössä koskaan. Kovapäistä Spartan-ryhmää käsitellään varsin vähän, mikä osoittautuu onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä nyt nämä järkäleet tuntuvat todella ylivoimaisilta tavallisten kuolevaisten keskuudessa.

Buckellin tyylissä häiritsevät eniten todella lyhyet osiot ja nopeat vaihdokset näkökulmien välillä, mikä paikoin vaikeuttaa kokonaiskuvan hahmottamista. Vertailukohtana mainittakoon, että Ghosts of Onyx sisältää noin 35 kappaletta, kun The Cole Protocolin vastaava luku nousee peräti 76:een. Yksikään Halo-fani ei kuitenkaan uskaltane jättää kirjaa väliin. Sarjalle epätyypillisen selkeä lopetus antaa nimittäin ymmärtää, että jatkoa on luvassa. The Cole Protocol on pohjimmiltaan perusviihdyttävää tieteisseikkailua kohdeyleisölleen.

Kun mietitään hyviä lähtökohtia peliin perustuvalle kirjallisuudelle, ei Gears of War tule ensimmäisenä mieleen. Epic ja Microsoft halusivat kuitenkin lähteä seuraamaan Halon ja Mass Effectin jalanjäljissä, eikä ajatus toisaalta ole lainkaan hassumpi: Karen Travissin Aspho Fieldsillä on mahdollisuus paikata pelien suurpiirteistä kerrontaa pureutumalla universumin yksityiskohtiin. Pelikirjoille tyypillisesti suurimpiin kysymyksiin on turha odottaa vastausta, sillä Aspho Fields keskittyy lähinnä hahmojen välisiin suhteisiin.

Gears of War sijoittuu Seralle, jolla asuu täysin fiktiivinen, hyvin sotaisa ihmiskunta. Kuten puhemies Prescott kertoo Gears of War 2:n suuressa puheessaan, sota on osa Seran arkipäivää. Vuosikymmeniä jatkuneet konfliktit ovat totuttaneet ihmiset sodan todellisuuteen. Yllättävä Locust-hyökkäys onnistuu kuitenkin rikkomaan ihmiset ja yhteiskunnan täydellisesti. Maan uumenista tulleet hirviöt ovat kaikkea sitä, mitä ihmiset inhoavat: Locust-rumilukset eivät näytä kunnioittavan vihollisia saati kuolleita tovereitaan.

Yhteiskunnan hajoaminen tuodaan Aspho Fieldsissä useita kertoja esille. Sota on ollut Seralla aina läsnä, mutta elämässä on säilynyt silti aina jonkinlainen tasapaino, ainakin Coalition of Ordered Governments -liittouman näkökulmasta, josta tapahtumia pitkälti seurataan. Pääasiassa kirjassa setvitään yksittäisten ihmisten suhteita, eikä Seran maailmasta pääse vieläkään rakentumaan selvää kokonaiskuvaa.

Moni pelaaja unohtaa hyvin nopeasti, kuinka sarjan ensimmäinen peli alkaa: Dominic Santiago vapauttaa Marcus Fenixin vankilasta. Fenix paljastuu piakkoin melkoiseksi sotakoneeksi, mikä pistää miettimään, miksi moinen supertaistelija on mädäntynyt sellissä viimeiset neljä vuotta. Aloitus kertoo jotain myös toisesta osapuolesta, Domista. Miksi juuri hän käy vapauttamassa Marcuksen? Myöhemmin pelissä vihjaillaan tuomiota edeltäneestä oikeudenkäynnistä, johon jouduttiin, kun Fenix jätti yllättäen paikkansa pelastaakseen isänsä, mutta kovinkaan tarkkoja tietoja tapahtumien kulusta ei anneta.

Aspho Fields antaa vastauksia tämänkaltaisiin kysymyksiin kuljettamalla lukijat läpi kahden erilaisen ajanjakson. Kirjan tapahtumat käynnistyvät ensimmäisen pelin lopun jälkeen, kun Delta Squad törmää yllättäen vanhaan tuttuun, joka tuo mieleen muistoja ajalta ennen Locustien hyökkäystä. Juonta pohjustetaan kertomalla, kuinka Marcus päätyi Domin ja hänen Carlos-veljensä läheisyyteen. Lopulta takaumissa päädytään Aspho Pointin taisteluun, joka osoittautui kriittiseksi pisteeksi niin sodan kuin keskeisten hahmojenkin kannalta. Koitoksen aiheuttamia traumoja puretaan vielä paljon myöhemminkin.

Gears of War tunnetaan lähinnä miehekkäästä toiminnasta, mutta kirjassa toiminta jätetäään varsin pieneen rooliin, mikä on hyvä lähtökohta. Traviss pitää tekstin sopivan yksinkertaisena ja erossa teknisyydestä, mutta hän sortuu kuitenkin usein ärsyttävään ylikerrontaan vääntämällä henkilöiden tuntemuksia rautalangasta. Hahmojen historiaa ja kehitystä on mukava seurata, mutta kerronta vesittää tällaisenaan huippukohtia turhan tehokkaasti. Toisaalta jotkin juonen yksityiskohdista jäävät silti väkinäisiksi ja epäloogisiksi. Lisäksi hyppiminen kahden ajanjaksosta toiseen häiritsee, jos lukemisessa pitää taukoja.

Kirja onnistuu joka tapauksessa viihdyttämään loppuun saakka, jos pelien kampanjat ovat kiehtoneet rahtusen syvällisemmin. Odotukset kannattaa kuitenkin pitää kurissa, sillä korkelentoista tekstiä saati maata järisyttäviä paljastuksia Locustien elämän tarkoituksesta ei Aspho Fieldsin sivuilla tarjota.

Ennen Mass Effectin julkaisua kauppoihin tullut Revelation kertoi pelaajille, kuinka superagentti Saren eksyi galaktisen pahoille poluille. Komentaja Shepard ei esiintynyt kirjassa, mutta kapteeni Anderson sen sijaan miehisteli keskeisessä roolissa. Revelationissä annettiin selitys Sarenin ja Andersonin yhteiselle historialle sekä pohdittiin siinä sivussa hieman muiden sivilisaatioiden suhtautumista tekoälyihin.

Ensimmäisen romaanin keskeisimpiin henkilöihin kuului myös Kahlee Sanders, Allianssin sotilas sekä varsin nerokas tiedenainen. Sanders auttoi tietämättään tuomaan galaksin tuhon partaalle tekemällä tutkimustyötä Sovereign-avaruusaluksen parissa. Mass Effect: Ascension jatkaa Sandersin seuraamista pelin jälkimainingeissa. Nainen on traagisen seikkailunsa jälkeen päätynyt Ascension Projectiin, jonka tavoitteena on auttaa bioottisilla kyvyillä siunattuja lapsia oppimaan hallitsemaan taitojaan.

Tuoreempi tutkimustyö ei kuitenkaan suju yhtään aikaisempaa rauhallisemmin, sillä pelistä tutulla Cerberus-ryhmittymällä on näppinsä pelissä. He ovat ujuttaneet vaivihkaa projektiin oman agenttinsa sekä lähes autistisen lapsen, Gillianin, jonka bioottinen potentiaali on uskomaton. Tilanne mutkistuu, kun soluttautunut Cerberus-agentti paljastuu, ja Gillianin isää näyttelevä huumeaddikti, Grayson, yrittää tulla estämään täydellisen farssin.

Mass Effectin tarinat ovat yleensä täynnä salaliittoja, eikä Ascension tee poikkeusta. Juoni menee mielenkiintoiseksi, kun kuvioihin sekaantuu joukko quarianeja. Kirjan loppupupuolella päästäänkin tutustumaan tarkemmin näiden onnettomien muukalaisten elämään. Toinen tarinan suurista tekijöistä on Cerberus-järjestö, joka uskoo galaksin kuuluvan ihmiskunnalle. Määränpäätä tavoitellaan mystisen Illusive Manin johdolla keinoja kaihtamatta ja muukalaisia nuoleskelematta.

Ascensionin painopiste on siis juonittelussa ja jännityksessä, vaikka se sisältää joitakin toimintakohtauksia. Mass Effectin galaksin koukeroista lukee ilomielin lisää, eikä tehtävään oikein Drew Karpyshyniä sopivampaa kirjoittajaa voisi keksiä, sillä onhan mies ollut mukana kehittämässä universumia. Hän tuntee sarjan maailman kuin omat taskunsa, joten kerrontakin pysyy fanien kannalta eheänä ja mielenkiintoisena. Samalla hän onnistuu välttämään muille pelikirjoille ominaisimmat kliseet ja noloudet.

En ihastunut Revelationissa Kahleen hahmoon, mutta Karpyshyn onnistuu Ascensionissa tuomaan häneen lisää inhimillisyyttä, joka rikkoo sopivasti täydellistä sotilaan ja tiedenaisen yhdistelmää. Tarinan hahmot ovat muutenkin varsin onnistuneita, sillä jokaisella on oma agendansa, joka tulee ilmi heidän toimistaan.

Ascension ei liity pelin tapahtumiin aivan yhtä suoranaisesti kuin edellinen teos. Sinne tänne on ripoteltu pieniä viittauksia, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka kirjan kuviot nivoutuvat mahdollisesti yhteen jatko-osan kanssa. Romaanissa väläytellään joitakin mielenkiintoisia skenaarioita ja tiedonmurusia, joita toivottavasti ainakin sivutaan pelissä. Liian suuria toiveita lienee kuitenkin turha asettaa, sillä kehittäjät eivät voi olettaa jokaisen pelaajan kahlanneen kirjoja läpi.

Ascension on tästä huolimatta miellyttävä lukukokemus Mass Effectin maailmaan tutustuneille. Se tarjoaa juuri sitä, mitä siltä odottaakin. Peleissä hyvin syvällisesti käsitelty maailma ei anna tilaa suurille paljastuksille, mutta toisaalta hyvin rakennettuun universumiin on helppo ujuttautua sisään ja upota vielä syvemmälle. Kovimmille fanittajille Ascension toimiikin kätevänä lääkkeenä Mass Effect 2:n odotuksen lievittämiseen – ja tarjoaa ehkä joitakin viitteitä jatko-osan juonesta.