Call of Duty: World at War

Treyarchin kehittämä Call of Duty: World at War sijoittuu toiseen maailmansotaan. Tuon lauseen kuullessaan monen FPS-fanaatikon maailma synkkeni. Pelisarjan fanit vannoivat uskollisuttaan Call of Duty 4:lle internetin syövereiden täyttyessä pettymyksestä puhkikuluneen maailmansota-aiheen jälleenuusintaan. Eniten kuraa sai niskaansa itse Treyarchin tiimi, joka on joutunut elämään jumalstatuksen saaneen Infinity Wardin varjossa. Kun tieto tulevan Call of Duty 6:n tekijästä – mikäs muukaan kuin Infinity Ward – varmistui, monet kielsivät World at Warin olemassaolon kokonaan. Melkoinen vastaanotto, mutta ei kyykytys aivan aiheetontakaan ollut. Ikuisen kakkosen asemaan joutunut Treyarch oli nimittäin vastuussa COD-katraan mustasta lampaasta, Call of Duty 3:sta.

Nyt asetelma on toisenlainen verrattuna COD3:n syntyhetkiin. Santa Monican työryhmälle on suotu huomattavasti pidempi kehitysaika, tukku kokemusta aiemmista tuloksista, menestyksekäs esikuva sekä varsinainen ykkösase: Call of Duty 4:n pelimoottori. Infinity Wardin lahjoittama voimanpesä takaa lentävän lähdön World at Warin työstöön, mutta jotain omaakin pitäisi keksiä. Uusin Call of Duty joutuukin julkaisuajankohtansa takia todella kovaan kilpasarjaan, suoraan loppuvuoden ostorumban pyöritykseen. Tiukat koitokset odottavat myös pelaajaa, jonka vastassa ovat tutut kansallissosialistit Reinin varrelta, eksoottiset nousevan auringon valtakunnan sotilaat ja ne pahimmat; omat ennakkoluulot peliä kohtaan. Taisteleeko Call of Duty: World at War tiensä myyntilistojen kärkeen, vai onko sota jo hävitty ennen kuin se edes alkaa?

Länsirintamalta ei mitään uutta

Vanhan mantereen sodankäynti puna-armeijan rivistösolttuna on tuttuakin tutumpaa puuhaa. Saksalaisia vastaan kamppaileminen tapahtuu tyypillisesti sisätiloissa. Kaupunkisotaa käydään muun muassa metrotunnelissa ja Itä-Saksan aikaisessa hoitolaitoksessa. Talosta taloon rynnäköintiä ja huoneiden tyhjennystä tulee harjoiteltua tiuhaan. Natsivallan kukistaminen alkaa piristävän erilaisella – mutta samalla täysin läpinäkyvästi COD4:stä kopioidulla – kohtauksella, jossa napataan tarkkuuskivääri ja hiiviskellään vihollisten keskellä salamurhatehtävissä. Tämän jälkeen taistelut siirtyvät ensin Stalingradin vapautuksesta Reininmaan kautta pääkaupungin kaduille ja lopulta kaiken pahan keskiöön, Berliinin kaupungintalolle. Mikäli kaikki sinne linnoittautuneet eliittisotilaat olisivat rynnäköineet vaikka Moskovaan, olisi sodan lopputulos voinut olla ihan toinen. No hyvä on, ehkä Call of Duty -pelisarja ei ole sittenkään kunnon vastike historiankirjoille.

Asekalustohan on vedetty kokonaan uusiksi – vai pitäisikö sanoa "vanhaksi" – sitten viimeisimmän osan. Keski-Euroopan kampanjassa pääsee paukuttelemaan venäläisten kivääreillä, Suomi-konepistoolin kopiolla ja tietysti sakemannien pyssyköillä. Mitään mullistavia tekijöitä on silti vaikeampi löytää tältä taistelutantereelta. Eräs pienistä uudistuksista on venäläiskomissaari Molotovin mukaan nimetty polttopullo (Molotovin cocktail), jonka tehoa on parannettu huomattavasti moninpelin beta-versiosta. Ykköspaikka kuuluu kuitenkin muutamassa kentästä haalittavaan kaksipiippuiseen haulikkoon, joka sopii mainiosti huoneistojen tyhjennykseen. Ja jos joku ihmetteli korotettua K18-ikärajaa, tässä on syy. Niin haulikko kuin räjähteetkin jättävät jälkeensä aidosti karun näkymän, jonka rinnalla Brothers in Arms: Hell's Highwayn irtoraajat näyttävät kelvottomilta tekaisuilta.

Itärintamalla jotain muuta

Jenkkien ja japsien väliseen Tyynen Valtameren taisteluihin on satsattu vähän enemmän, ja pelikokemus on huomattavasti venakkoarmeijan puoliskoa tuoreempi. Osasyy on toki maiseman muuttuminen harmaista kerrostalokolhooseista vehreään luontoon, mutta päätekijä piilee japanilaisten omanlaisessa taistelutyylissä. Yllätysmomenttiin luottavat sotilaat nimittäin lymyilevät heinikossa, vaanivat puissa ja hyökkäävät maahan kaivetuista koloista (Spider hole); tarpeellista vaihtelua tavallisiin ammuntaratoihin. Tämän tästä kuulee myös karjaisun "Banzai!", jolloin täytyy varautua pistin ojossa syöksyviin vihulaisiin. Joitain muitakin tunnelmallisia kohtauksia on luvassa. Ne onnistuvat säväyttämään, vaikka ovat suurilta osin käsikirjoitettuja. Kenttäsuunnittelu edustaa tutusti tiukkaa putkea molemmissa kampanjoissa, joskin Tyynenmeren sotaretki tarjoilee aavistuksen vaihtelevampaa tunnelijuoksua aina maihinnoususta juoksuhautojen vyörytyksen kautta linnanvaltaukseen. Lisäksi amerikkalaisilla on ässä hihassaan: 24-tv-sarjan Kiefer Sutherland (Jack Bauer) on antanut äänensä pelaajan rinnalla taistelevalle korpraali Roebuckille. Bauer on äijä!

Korpraalin/neuvostokersantin johtamaan joukkoon kuuluu pelaajan lisäksi muutama päähahmo, jotka kaatuvat taistelussa vain noustakseen pystyyn hetken kuluttua. Näiden ohella rintamalla kirmaa tukuttain omia sotamiehiä, joiden tehtävänä on luoda suuren konfliktin tuntua. Yhteistä tekoälyn ohjaamille taistelutovereille on se, että miekkoset ovat suhteellisen hyödyttömiä. Tekoälyttömyyksiin lukeutuu myös pelaajan taianomainen tapa vetää kaikki vihollisen huomio (lue: tulitus) itseensä, minkä huomaa suojautuessaan järjettömänä kranaattisateena eritoten Veteran-tasolla. Noh, voipahan kaatuneilta omilta napata ammuksia parempaan käyttöön. Se hyötynäkökohta tuli parhaiten esiin siinä vaiheessa, kun jenkkien liekinheitinsotilas tykitettiin kumoon, jolloin pääsin itse grillaamaan vihollisia samaisella tuhokoneella. Tulensylkijä onkin kuumin ase koko pelissä, ja itse nostaisin sen parhaaksi yksittäiseksi uudistukseksi. Bunkkerin käryttäminen on paitsi tehokasta myös todella näyttävää, sillä tulen mallinnus on onnistunut paremmin kuin Far Cry 2:ssa konsanaan, eikä graafinen yleisilme joudu häpeämään yhdenkään kilpailijan rinnalla.

COD4-mod [on] off

Call of Duty -pelien sykkivä sydän, moninpeli, on juuri sitä samaa timantinkovaa räiskettä, mitä neljäs osa tarjoili jo viime vuonna. Tarjolla on hurja määrä eri aseita, niiden parannusosia ja erikoiskykyjä (perk), joita avataan kokemuspisteitä keräämällä. Kaikki ennestään tunnetut pelimuodot tekevät paluun, ja muutama tuoreempikin, kuten COD3:ssa esiintynyt Sota (War), on ympätty pakettiin. Lähes jokaista näistä voi tahkota tuttuun tapaan Hardcore-puolella, jolloin HUD on riisutumpi ja aseet tappavampia. Kartat on pistetty kokonaan uusiksi, eikä aiemmista osista tuttuja mappeja ole toistaiseksi luvassa. Call of Duty 4:ään verrattuna kentät ovat nyt huomattavasti tilavampia. Yhteistyölajeista pitävät voivat haastaa itsensä ja kolme kaveriaan läpäisemällä yksinpelikampanjan kenttiä tai teilaamalla laumoittain zombeja. Kyllä, luit okein. Yksinpelin läpäisyn jälkeen aukeava Nacht der Untoten -moodissa niitetään epäkuolleita kumoon aalto toisensa perään. Mukavassa nelihenkisessä porukassa zombimättö on vähintään yhtä hauskaa kuin sen lähisukulainen Gears of War 2:n Horde. Toimiva Matchmaking-systeemi ja verkkoviiveettömyys kruunaavat monipuolisen paketin. Ottaen huomioon GOW2:n takkuamisen juuri noilla alueilla, Call of Duty: World at War ansaitsee tämän hetken päräyttävimmän nettipelin tittelin.

World at Warin parhaimmaksi ja samalla heikoimmaksi ominaisuudeksi lukeutuu se, että peli on pintapuolisista eroista huolimatta COD4:n klooni. Hyvähän se on, sillä räiskintöjen laatustandardit nousivat viime vuonna niin korkealle, etteivät fanit olisivat mitään kakkoslaatua hyväksyneet. Toiselta kantilta katsottuna COD: WAW on täysin häikäilemätön kopio, joka apinoi neljännen osan jokaista liikettä korjaamatta kuitenkaan esimerkiksi tekoälyn ongelmia. Tällöin on vaikea löytää mitään perusteita ostopäätöksen tueksi, jollei satu olemaan kyltymätön WWII-friikki. Kaikki temput on nähty jo aiemmin, saappaat ovat liian suuret täytettäviksi. Yksittäisenä poimintana COD-sarjan nuorin vesa on kuitenkin erinomainen toimintarymistely ja jättimäinen parannus Treyarchin tehtailemaan kolmanteen osaan verrattuna. Call of Duty: World at War osoittaa, että jos täytyy varastaa, kannattaa varastaa rikkailta.