Final Fantasy XIII

Miekkani on liekeissä

Final Fantasy on megalomaaninen pelisarja. Sen osien kehittämiseen käytetään rahaa niin paljon, ettei sitä lyhyellä matikalla mietitä, ja jokaiseen osaan suhtaudutaan kuin vapahtajan paluuseen. Vapahtajan kolmattatoista digi-inkarnaatiota on kehitetty noin kuuden vuoden ajan, ja parhaimmillaan sitä on pakertanut 300 työntekijän pataljoona. Aluksi peliä työstettiin Playstation 2:lle, mutta jossain vaiheessa tuottaja Yoshinori Kitase siirsi projektin uuden sukupolven tehomyllyille, heittäen täten puolentoista vuoden työllä vesi-chocoboa. Odotus on hanurista, mutta aina joskus aika ja raha näkyvät laadussa.

Final Fantasy XIII:n pelaaminen on kuin katsoisi sujuvasti ohjattua, koukuttavaa animesarjaa. Ohjainta on vaikea laskea, sillä aina tekee mieli pätkiä vielä muutama mörkö, jotta pääsisi näkemään, kuinka sankareiden draamakuninkuuskisa edistyy. Tuottajan mukaan 60 tunnin peliajasta kuudesosa on välianimaatioita, mikä tuntuisi osuvalta arviolta. Loput 50 tuntia juostaan eteenpäin rajattua putkea pitkin, tapetaan hirviöitä ja kehitetään hahmoja.

Kuusihenkistä sankarijoukkoa johtaa Lightning-niminen miekkatyttö, joka hallitsee tyylikkään perseenpotkimisen jalon taidon. Kaikki hahmot ovat persoonallisia, ja jokaiselta löytyy oma traaginen tarinansa. Yksi haluaa kostaa äitinsä kuoleman, toisen kihlattu on muuttunut kristalliksi ja kolmas on menettänyt muistinsa. Löytyy pirteää pipertäjää ja harmaata haahuilijaa. Sankarien välinen dynamiikka pelittää hyvin, eikä tarinasta juuri turhaa hahmoa löydy.

Juoni on muutamaan aiempaan osaan verrattuna mukavan synkkä. Pelin alussa muinainen jumalolento antaa päähenkilöille lahjan, joka tekee heistä mahtavia yli-ihmisiä mutta samalla myös yhteiskunnan vihollisia. Taikavoimien hintana Valittujen on täytettävä jumalolennon heille määräämä tehtävä, tai muuten heidän kohtalonaan on muuttua kirotuiksi kummituksiksi. Valitettavasti kukaan ei tunnu tietävän, mikä se tehtävä on, eikä tilannetta helpota takaa-ajava armeija. Uuden Final Fantasyn sankarit ovat supervoimilla kirottuja pakolaisia, jotka sekä kansa että päättäjät näkisivät mieluiten köyden jatkeena. Keskeisimmäksi pulmaksi tiivistyy, ollako maailman vihollinen vai puolustaja.

Rajat on

Tarina ampaisee vauhdilla käyntiin, mutta itse pelaaminen on alussa monotonista toistoa. Parina ensimmäisenä tuntina riittää, että juoksee eteenpäin ja painaa välillä hyökkäysnappia. Hahmojen kehittyessä taistelut muuttuvat monipuolisemmiksi, ja vasta 15 tunnin paikkeilla meininki alkaa tuntua enemmän peliltä kuin interaktiiviselta elokuvalta. Oppimiskäyrä on melkeinpä vaakasuora. Ellei tarina tempaa mukaansa, mielenkiinto saattaa loppua ennen kuin peli kunnolla alkaakaan.

Scifiä ja fantasiaa yhdistelevä pelimaailma on elävä ja värikäs paikka, jota tekisi mieli tutkia mielin määrin. Valitettavasti uusi Final Fantasy on putkimaisempi kuin koskaan. Eteenpäin voi mennä vain yhtä ainoaa vihollisten täyttämää reittiä. Tarinan tai pelin kulkuun ei voi vaikuttaa muulla tavalla kuin telomalla yhä enemmän örmyjä. Aikaisemmista Final Fantasyista löytyi mättömaratonien lisäksi kyliä ja kaupunkeja täynnä pikku puuhasteltavaa, mutta nyt nekin on jätetty pois. Asutusalueilla vallitsee yleensä sotatila, joten ne ovat sitä samaa tappelu-välianimaatio-rumbaa kuin erämaaosuudetkin. Vasta pelin loppupuolella avautuu yksi isompi alue, jota voi tutkia vapaasti. Sieltä löytyy kasoittain toimeksiantoja kaavalla "käy tappamassa hirviö paikassa X". Siihen Final Fantasy XIII:n sivutehtävät suunnilleen jäävätkin.

Piiskapastilleja kera turpatikkarien

Kun pelaaja juoksee vihollista päin, siirrytään erilliseen taisteluruutuun, jossa kolme hahmoa kerrallaan mittelöi mörkölaumaa vastaan. Taistelut käydään reaaliajassa ja ne näyttävät huimaavilta. Akrobaattisia voltteja, viuhuvia miekkoja, räjähdyksiä, vilskettä ja vipinää pyörii ruudulla niin paljon, että heikompia hirvittää (ja vahvemmat lisäävät volyymiä).

Taistojen aikana hahmoja ei sinällään liikutella vaan hyökkäykset valitaan komentovalikosta. Pelaaja käskyttää pelkkää ryhmänjohtajaa kahden muun hahmon huitoessa tekoälyn ohjaamina. Viholliset hyökkivät niskaan jatkuvalla syötöllä, joten liikaa miettimisaikaa ei ole. Komentojen valitseminen menee harvoin paniikkisählyksi, sillä peli osaa automaattisesti valita tilanteeseen sopivimman hyökkäyssarjan. Riittää kun painelee X:ää. Varsinkin alkupuolella pelaaja voi keskittyä heittämään popcornia huuleen pelin pelatessa itse itseään.

Kun mähinät muuttuvat monipuolisemmiksi, voi huomata taistelusysteemin olevan silkkaa karkkia. Systeemin syvyys piilee erilaisissa taistelumuodostelmissa. Jokaisella hahmolla on muutama eri rooli, kuten hyökkääjä, parantaja, puolustaja ja taikuri. Rooleja vaihdellaan reaaliajassa tilanteen mukaan. Normimättöön sopiva roolijako voi olla esimerkiksi hyökkääjä-parantaja-taikuri. Tällöin pienemmät pahikset kaatuvat pelkällä rämpytyksellä. Useimmat taistelut vaativat kuitenkin roolijakojen jatkuvaa vaihtelua, joskus jopa muutaman sekunnin välein. Toisinaan on viisainta jyrätä esimerkiksi muodostelmalla hyökkääjä-taikuri-taikuri, välillä taas paikata haavoja asetelmalla parantaja-puolustaja-parantaja.

Viholliset ovat monipuolisia ja tyylikkäitä. Pahisten kirjo vaihtelee pienistä limamömmöistä ja armeijan joukoista aina vuorenkorkuisiin robotteihin. Kun yhteen viholliseen ketjuttaa paljon hyökkäyksiä lyhyessä ajassa, vastustaja menettää tasapainonsa. Horjahtaneessa mielentilassa olevan vihulaisen suojat laskevat hetkellisesti, jolloin se on helppo päästää päiviltä. Kaikkein tuhdeimmat teräsmöröt eivät ota juuri naarmuakaan, ellei niitä ensin onnistu syöksemään tasapainosta. Usein ympärillä kuitenkin häärii pikkuvihuja, jotka on syytä ensin lakaista pois häiritsemästä ja vasta sitten keskittyä pahimman tankin horjuttamiseen. Erilaiset vihollisasetelmat vaativat aina erilaista taktiikkaa, joten lanttulihas saa hyvin liikuntaa. Aina kun hikisestä matsista selviää hilkulla, kuuluu henkselien pauke naapuriin asti.

Myös edellisistä osista tutut Eidolon-henget tekevät paluun. Jokainen kuudesta sankarista löytää pelissä oman suojelushenkensä, jonka voi kutsua auttamaan taistelussa. Eidolonit ilmestyvät räiskyvien erikoistehosteiden saattelemina, taistelevat hetken sankarien rinnalla ja tekevät lopuksi näyttävän jäähyväishyökkäyksensä. Kiperimmissä taisteluissa Eidolonin käyttö saattaa kallistaa vaa'an voiton puolelle.

Kaikki minkä tapat, se vahvistaa

Aina voiton jälkeen kassaan kilahtaa kristallipisteitä, joilla hahmoille voi ostaa lisää taikavoimia ja isompaa habaa. Hahmonkehitys muistuttaa Final Fantasy X:n vastaavaa, sillä nytkin voimapäivityksiä ostetaan etenemällä pelilautaa pitkin. Tällä kertaa jokaisella hahmolla on erillinen pelilauta jokaista taisteluroolia kohti. Pelaaja voi siis päättää, vahvistaako hahmon taitoja esimerkiksi parantajana vai taikurina. Jokainen sankari on synnystään taitava tietyissä rooleissa, mutta loppupeleissä kenestä tahansa voi kehittää monitaiturin. Vieraiden roolien opetteleminen on vain kalliimpaa.

Hahmoilla on enää kolme kehittyvää ominaisuutta: elin-, taika- ja voima. Se riittää, sillä hahmonkehityksen monipuolisuus tulee eri roolien harjoittelusta ja sitä kautta erikoiskykyjen haalimisesta.

Hahmonkehitystä rajoitetaan keinotekoisilla lukoilla, jotka avautuvat vasta ennalta määrätyissä kohdissa tarinaa. Tämän vuoksi grindaus, eli hahmojen tehokehittäminen tappamalla samoja mörköjä yhä uudelleen, hyödyttää kunnolla vasta pelin loppupuolella. Final Fantasy XIII:ssa taistelut voitetaan pikemminkin keksimällä oikea taktiikka kuin hahmojen tehokkuudella. Kun isolta pomovastukselta tulee koivuniemen herraa, kannattaa grindauksen sijaan kokeilla ensin uutta strategiaa.

Liikakilot kankkulaan

Pelistä on karsittu paljon turhaa sälää, jotta pelaaminen soljuisi mahdollisimman sujuvasti. Jokaisen taistelun jälkeen ryhmä paranee automaattisesti, ja kaikkia koitoksia voi yrittää niin monesti kuin haluaa. Loitsut eivät enää kuluta taikavoimaa, joten niitä voi heitellä loputtomasti. Taisteluista irtoaa kristallipisteitä myös niille hahmoille, jotka eivät olleet mähinässä mukana, joten kaikki kehittyvät tasapuolisesti. Jokaisen tallennuspisteen yhteydessä on kauppa sekä nikkarointipaja, jossa aseista voi kehittää mörssimpiä. Tyhjästä ilmestyvät satunnaistaistelut ovat enää historian lehtien havinaa.

Final Fantasy XIII:n miehekkäät tuotantoarvot näkyvät ja kuuluvat. Peli on kuvakulmia, ohjausta, näyttelyä ja draaman yliampuvuutta myöten kuin Hollywood-elokuva. Levyltä löytyy tuntikaupalla videokuvaa, jonka laatu vetää vertoja Pixarin animaatioille. Maisemat vilisevät niin paljon yksityiskohtia, että peli näyttää parhaimmillaan eloon heränneeltä maalaukselta. Silti ruudunpäivitys pysyy kolmessakympissä, ja lataustauot viuhuvat nopsaan. Musiikeista vastaa melko lahjakas Masashi Hamauzu, jonka mahtipontiset orkerisovitukset saavat sankarimehut virtaamaan. Silti ikävöin sarjan vakiosäveltäjän Nobuo Uematsun perinteisiä melodioita. Niistä kuulemme tällä kertaa pelkän chocobo-teeman.

Pelin parissa jaksaa puuhastella vielä läpäisynkin jälkeen, sillä sivutehtävät eivät heti lopu kesken. Ahkerimmat pelaajat kuluttanevat jokusen kymmentuntisen bonusvihollisten metsästykseen, vaikkei moinen kovin monipuolista työtä olekaan.

Tiukka tarina pitää otteessaan loppuun asti ja tarjoaa paljon "Whoa!"-hetkiä. Jos pelaajalle annettaisiin enemmän vapautta ja vaihtelevampia tehtäviä, Final Fantasy XIII:a muisteltaisiin vielä vanhainkodissakin. Pelkkä tappelu ja välianimaatioiden katselu kuitenkin saavat paikat puutumaan, eikä tätä jaksa pelata yhtä isoina annoksina kuin vanhoja osia aikoinaan.