Sniper: Ghost Warrior

Suoraviivaiset putkiräiskinnät ovat jo vuosia hallinneet melko yksinvaltaisesti ensimmäisen persoonan ammuskelupelejä, ja kiitos tästä kuuluu varsinkin Call of Duty -sarjalle. Rauhallisempaa ja ennen kaikkea suunnitelmallisempaa pelaamista kaipaavat muistelevat usein lämmöllä englantilaisen Rebellionin Sniper: Eliteä vuodelta 2005. Aika tosin on jo ehtinyt kultailla muistoja, sillä näihin päiviin asti peli on säilynyt miltei ainoana tarkka-ampujatoimintaan keskittyvänä pelinä. Tähän markkinarakoon haluaa iskeä Sniper: Ghost Warrior, joka on samalla puolalaisen City Interactiven ensimmäinen Xbox-julkaisu. Varsovassa päämajaansa pitävä yhtiö on uransa aikana tehtaillut pelejä varsinkin PC:lle, mutta on onnistunut säilymään hyvin tuntemattomana konsoliharrastajien keskuudessa.

Sniper: Ghost Warrior kertoo tarinan pienestä joukosta amerikkalaisia sotilaita, joiden tehtävänä on auttaa viidakkoisen maan kapinallisia taistelussa pahaa diktaattoria vastaan. Yksinpeli jakautuu neljään erilliseen näytökseen, ja loppuratkaisu on selvillä vajaan kymmenen pelitunnin jälkeen. Tarinan päätös on ennalta arvattava, mutta silti se onnistuu yllättämään yksinkertaisuudellaan. Liekö tekijöillä loppunut aika ja rahat kesken, sillä peli olisi selvästi kaivannut vielä sen yhden tehtävän lisää, jossa tarina saatettaisiin loppuun asianmukaisesti. Matka koetaan usean eri hahmon saappaissa, joita ovat tarkka-ampuja, hänen tähystäjänsä sekä tavallinen rynnäkkösotilas. Itse toiminta muistuttaa häiritsevässä määrin Call of Dutya aina hidastuksia, ovirynnäköitä ja kerättäviä sylitietokoneita myöten. Se on sääli, sillä tarkka-ampujasimulaatioksi mainostettua peliä lähestyy nimenomaan sillä oletuksella, että se ei muistuta tunnettuja räiskintähittejä. Tällaisenaan pelaajalle jää mielikuva itseluottamuksen puutetta potevasta City Interactivesta, joka omaan tuotteeseensa uskomisen sijasta tyytyy kopioimaan esikuvaansa.

Trailereissa peliä mainostettiin näyttämällä kuvia kahdesta tarkka-ampujasta, jotka tiiviin yhteistyön ansiosta eliminoivat kohteensa hiljaisesti ja tehokkaasti. Harmillisesti lopullinen tuote on tiukan lineaarinen yksinpeli: avoimesta maailmasta ei ole tietoakaan eikä minkäänlaista yhteistyötilaa ole tarjolla. Ohjaus on tuttu jokaiselle ensimmäisen persoonan räiskintäpelejä pelanneelle, mutta toiminnot opettava opastusosio on tehty hutiloiden. Alokasleiri näyttää ansiokkaasti kiikarikiväärillä ampumisen elementit, mutta melkeinpä siihen se sitten jääkin. Puuttuvat taidot kyllä oppii matkan aikanakin, mutta ”vähän sinne päin” -tilaan jätetty opastusjakso jää silti harmittamaan.

Pelikokemuksen parasta antia on ehdottomasti juuri tarkka-ampujatoiminta. Viidakossa hiippailu tunnelmallisen musiikin soidessa kohottaa fiilistä ja saa pelaajan tuntemaan itsensä voimakkaaksi saalistajaksi. Hahmo ei lähde juoksuun kuin sammakko makuulta, vaan täyteen vauhtiin pääseminen kestää muutaman sekunnin. Ylenmääräinen säntäily ei ole suositeltavaa, sillä pyrähdyksen jälkeen hengitys ja pulssi ovat niin korkealla, että tarkkuuskiväärin tähtäin heiluu villisti pitkän aikaa. Ristikossa on kätevästi etäisyysmittari, mikä helpottaa oikean tähtäyspisteen valintaa: kivääri on kohdistettu sataan metriin, joten pääosumaa metsästävän on jo 150 metriin ampuessaan muistettava nostaa tähtäyspistettä asianmukaisesti. Puuskittainen tuuli on pirullinen, joten on syytä valita tyven hetki ja suorittaa puristava laukaus juuri oikealla hetkellä. Onnistunut osuma siirtää näkymän tilaan, jossa kamera seuraa hidastetusti luodin kulkua aina kohteen saavuttamiseen asti. Sniper: Elitestä lainattu kikka toimii edelleen hyvin ja tuntuu erittäin palkitsevalta. Liikkuvaa vihollista ammuttaessa täytyy tietenkin muistaa etäisyys ja ottaa riittävästi ennakkoa, sillä luodilla kestää oma aikansa saavuttaa määränpäänsä.

Olisin ollut täysin tyytyväinen, jos Sniper: Ghost Warrior olisi ollut pelkkää tuliasemasta toiseen siirtymistä yhdistettynä tarkkoihin laukauksiin. Valitettavasti noin kolmannes tarinasta vietetään suoraviivaisen rynnäkkösotilaan roolissa. Nämä suoraan Call of Dutysta lainatut osiot ovat ärsyttäviä, sillä tarkka-ampujatoimintaan istuvat kontrollit eivät ole lainkaan niin sujuvat kuin kiivas tulitaistelu edellyttäisi. Lisäksi rynnäkkökiväärillä ampuminen ei ole millään tavalla tyydyttävää, koska pelaaja ei saa riittävästi palautetta toiminnastaan. Osuman viholliseen tunnistaa pienestä punaisesta pilvestä, mitä ei useinkaan ehdi tiirailemaan tiukassa tilanteessa. Olisin mieluummin pelannut itseään toistavaa tarkkuuskiväärihippaa kuin väkisin vaihtelevuutta tavoittelevaa Call of Duty -kloonia. Tekijöiden olisi pitänyt reilusti uskoa itseensä ja tehdä loppuun asti sitä, mitä lähtivät alun perin työstämään: hidastempoista tarkka-ampujasimulaattoria.

Tekoälyn merkitys on aina suuri pelissä, joka tavalla tai toisella nojaa hiiviskelyelementteihin. Sniper: Ghost Warrior onnistuu hetkittäin luomaan pelaajalle tunnelmallisen immersion, mutta harmillisesti vihollisten käyttäytyminen palauttaa fiilistelijän nopeasti maan kamaralle. Joskus vihu ei huomaa pelaajaa, joka seisoo aivan hänen edessään. Joskus taas kymmensenttisestä aidanraosta tähystävä röllimies saa koko tukikohdan avaamaan tulen sillä samalla hetkellä, kun saa ensimmäisen kohteen ristikkoonsa. Muutaman kerran hiippailin neljän miehen selän takana ilman ongelmia, mutta ylitettyäni näkymättömän rajan kaikki vihut kääntyivät 180 astetta ympäri ja suorittivat täydellisen yhteislaukauksen. Oletankin tekoälyn toimivan siten, että se reagoi pelaajaan, joka on ennalta määrätyn etäisyyden päässä vihusta. Haastetta riittää, sillä vihollisten näkökyky ja osumatarkkuus ovat huippuluokkaa. Ihmisen tähystämistä ja tähtäystä häiritsevät sellaiset asiat kuin sade, tuuli, sumu ja hengästyminen, mutta tällaiset pikkuseikat eivät luonnollisestikaan vaivaa tekoälyä. Pelin lineaarisen rakenteen ja vihollisten käyttäytymisen vuoksi eteneminen muistuttaa joskus pulmapeliä: mikä on se tapa, jolla tekijät haluavat minun etenevän? Osasta vastustajia on tehty kuolemattomia, koska pelisuunnittelija on halunnut heidän säilyvän kuvioissa riittävän kauan. Niin ikään keskellä pihaa nököttävän konekiväärin puikkoihin ei voi hypätä, ellei sitä erikseen käsketä tekemään. Tällaisia asioita ei kuitenkaan pelaajalle kerrota, vaan kaikki on kokeiltava kantapään kautta. Pisteenä iin päällä tarjoillaan bugiset saavutuspisteet, joiden avautuminen tai avautumatta jääminen tuntuu lähinnä onnenkaupalta.

Tallennusjärjestelmä käyttää erillisiä välitallennuspisteitä, mikä on omiaan kohottamaan jännitystä. Hetkiä tilanteen tallentamiselle ei aina ole osattu valita oikein, sillä muutaman kerran huomasin pelin alkavan keskeltä kiivainta tulitaistelua viiden miehen ampuessa kohti. Vapaa tallennus olisi vähentänyt turhautumista ja mahdollistanut erilaisten lähestymistapojen kokeilemisen, mutta jostain syystä tekijät eivät ole halunneet sellaista tehdä. Vaikeustasoja on tarjolla kolme, mutta niiden väliset erot eivät ole suuria: vaikeimmalla tasolla energiamittari putoaa yhdestä osumasta enemmän kuin helpoimmalla. Tämän lisäksi hard-tasolla tähtäinkuvasta puuttuu osumakohdan paljastava punainen ympyrä, mikä pakottaa pelaajan arvioimaan aiempaa tarkemmin tuulta ja etäisyyksiä.

Graafisesti Sniper: Ghost Warrior on värikäs, kirkas ja kohtuullisen yksityiskohtainen. Viidakko näyttää elävältä, joskin rakennuksissa kierrätyksen huomaa nopeasti: samoja sohvia ja termospulloja katsellaan alusta loppuun asti. Veden mallintaminen on jäänyt puolitiehen, sillä ajoittain liplattava neste näyttää erehdyttävän aidolta, kun taas toisinaan mieleen tulee sininen liisteri vesiputouksen sijasta. Ympäristöt eivät hajoa muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta, mikä olisi tuonut mielenkiintoisen lisän taisteluihin. Hahmomallinnus on valitettavan tönkköä ja räsynukkeanimaatiot ylitse ampuvia: tarkkuuskiväärin luoti niskaan saattaa lennättää vihun villillä tuplavoltilla alas jyrkänteeltä. Tarkka-ampujan osuuksissa ruudunpäivitys toimii mallikelpoisesti, mutta kiihkeissä jalkaväkitaistoissa meno muuttuu joskus nykiväksi diashow´ksi. Graafisen asun kohtalo on siis sama kuin muidenkin osa-alueiden: kun peli pitäytyy teemassaan, on lopputulos hyvä, mutta lainatessaan Call of Dutylta on lopputuloksena pannukakku. Äänimaailma selviytyy kautta linjan hyvin tehtävästään, joskin vihollisten puheet toistavat pahasti itseään. Toinen mieleenpainuva huomio on se, miten käsittämättömän huonosti lopputeksteihin valittu sävelmä sopii kokonaisuuteen.

Yksinpelin lisäksi tarjoillaan 12:lle hengelle kilpailullista moninpeliä peräti kolmessa erillisessä pelimuodossa. Normaalien tappomatsien lisäksi valikoimassa ei ole kuin V.I.P., joka on täsmälleen samanlainen kuin Call of Juarez: Bound in Bloodin Manhunt. Yksi pelaaja nimitetään V.I.P.-mieheksi, ja vain hän voi tällöin kerätä pisteitä. Muut pelaajat koettavat tietenkin päästää V.I.P.-pelaajan pois päiviltä saadakseen statuksen itselleen ja päästäkseen siten vuorostaan keräämään pisteitä. Kartat ovat suurikokoisia ja niitä on yhteensä kuusi kappaletta, joskin kaikkia pelimuotoja ei voi pelata kaikissa kartoissa: esimerkiksi mainittua V.I.P.-muotoa ei voi pelata kuin kahdella areenalla. Myös klaanituki puuttuu, joten kavereita ei voi kutsua ensin omaan peliinsä ja lähteä sitten porukalla Liveen ulkomaan ihmeitä rankaisemaan. Tämä on suuri puute, sillä pelaaminen on kaikkein palkitsevinta silloin, kun tiimi keskustelee keskenään ja osoittaa toisilleen kohteita.

Varsinainen pelaaminen on juuri sitä, mitä tällaiselta tuotteelta odottaakin: istumista ja tähystämistä. Liike paljastaa, joten tuliaseman valinnan jälkeen aika kuluu ympäristöä tähystäessä. Vihollisen suunnan voi päätellä ylälaidan kompassista, joka osoittaa vastustajien sijainnin ilmansuunnan tarkkuudella. Ratkaisu on onnistunut, sillä ilman osoitinta kymmenen minuutin otteluissa tehtäisiin vain muutamia kaatoja. Jostain mystisestä syystä moninpelissä ei voi mennä makuulle lainkaan. Itse veikkaan tavoitteena olevan se, että pelaajat löytäisivät toisiaan puskien seasta edes hieman helpommin. Harmillisesti peleihin mahtuu aina niitä valopäitä, jotka vaihtavat tarkkuuskiväärinsä pistooliin ja koettavat Modern Warfare 2:n malliin vain säntäillä pitkin poikin karttaa kranaatteja viskoen. Peliareenoissa on kuitenkin paljon avoimia alueita, joten melko nopeasti tällaiset sankarit päästetään päiviltä. Kokonaisuutena moninpeli on samanlainen kuin muutkin osa-alueet: ainesta piisaa, mutta hiominen on jäänyt puolitiehen.

Sniper: Ghost Warrior on sujuvaa viihdettä silloin, kun se pitäytyy tarkka-ampujatoiminnan kuvaamisessa. Valitettavasti mukaan on eksynyt lukuisia harha-askeleita Call of Dutyn suuntaan eikä mitään osa-aluetta ole tehty aivan loppuun asti. Suurimmat yksittäiset puutteet ovat turhauttava tekoäly, torsoksi jäävä moninpeli sekä yhteistyötilan puuttuminen kampanjasta. Jos City Interactive joskus työstää pelille jatko-osan, toivon heidän keskittyvän siihen, missä he ovat jo nyt parhaiten onnistuneet: hidastempoisen ja suunnitelmallisuutta vaativan tarkka-ammunnan mallintamisessa peliympäristöön.