Tony Hawk RIDE

Vuonna 2007 EA:n julkaisema skate tiputti Tony Hawk -sarjan valtaistuimeltaan. Pitkään paikallaan junnannut sarja sai todellisen shokkiherätyksen, nyt tarvittiin uusia ideoita. Uusin osa Tony Hawk RIDE on toden totta jotain uutta. Oikean rullalaudan kokoinen lisäohjain on jotain mitä ei ole aikaisemmin nähty. Vaikka idea on uusi ja innovatiivinen se ei vielä tee pelistä hyvää. Lisäohjaimen tueksi tarvitaan toimivat kontrollit ja tällä alueella Tony Hawk RIDE:lla on paljon parannettavaa.

Pelattavuus. Kontrollit. Lisäohjain.

Pelin mukana toimitettava lisäohjain on kuin oikea skeittilauta ilman renkaita ja trukkeja. Muotoilu on kohdallaan ja pinnoite on miellyttävä jalkapohjille. Lisäohjain on kaikin puolin tukevan ja laadukkaan tuntuinen. Varoitustekstin perusteella kestoa löytyy aina 136 kiloon asti. Se ei nitise eikä natise vaan ottaa mukisematta kaiken vastaan. Ohjaimen päälle hypätessä hymy nousee korviin. Tunnelma on sama kuin ensimmäistä kertaa Guitar Heron kanssa, käsissä on jotain upeaa, uutta ja ainutlaatuista. Valitettavasti homma lässähtää käsiin heti kun peli lähtee pyörimään. Jo heti alun harjoitteluosion aikana tulee selväksi että kontrollit eivät yllä laadukkaan ohjaimen tasolle.

Lisäohjaimen avulla matkittavat liikkeet mukailevat suhteellisen onnistuneesti tosielämän vastineita. Ollie tehdään nostamalla laudan etupää nopeasti ylös ja laskemalla saman tien takaisin alas. Lautaa kallistelemalla saadaan aikaan flippejä ja kevyesti laudan etu- tai takapäätä nostamalla hoituvat manualit. Ongelma on siinä että peli reagoi liikkeisiin joko aivan liian herkästi tai sitten ei ollenkaan. Ollie kyllä lähtee joka kerta, mutta usein kaupanpäällisinä tulee kickflip tai joku muu temppu halusi sitä tai ei. Toisaalta taas vaikeammat temput kuten 360 flipit eivät tuntuneet onnistuvan sitten millään. Vaikka kaikista tempuista löytyy selkeät opetusvideot, ei niiden katselu juuri helpota. Se mikä opetusvideolla näyttää vaivattomalta vaatii itse pelissä täydellistä suoritusta ja aimo annoksen onnea. Kontrollien epätarkkuus kulminoituu challenge tehtävissä, joissa pelaajaa vaaditaan tekemään tarkasti määriteltyjä temppuja. Kymmeniä kertoja rampin kulmaan inverttiä yritettyäni totesin että temppua ei vain pysty tekemään, vaikka opetusvideolla näytetään että tempun tekemiseen ei tarvitse kuin viedä etummainen käsi laudan kärjessä olevan liikesensorin yläpuolelle vähän ennen rampin reunaa. Seuraavan tehtävään siirtyessäni ihmetys oli suuri kun hahmoni tekee inverttiä kerta toisensa jälkeen vaikka yritin vain hypätä rampin reunasta tehdäkseni ihan muita temppuja.
 
Vaikeustasoja on tarjolla kolme kappaletta. Helpoimmalla tasolla pelin läpäisee ilman suurempia vaikeuksia arvaamattomista kontrolleista huolimatta. Pelaajan ei tarvitse ohjata hahmoa juuri ollenkaan. Kentät soljuvat läpi ennalta määrättyjä reittejä pitkin. Muutamissa kohdissa pääsee valitsemaan korkeintaan kolmesta vaihtoehdosta sen mieleisensä reitin. Ei ole tietoakaan avoimen maailman skeittailusta, kaikesta siitä vapauden tunteesta johon tämän lajityypin pelit ovat aina perustuneet ja joka on ollut myös niiden suurin vahvuus. Muutos seuraavaan vaikeustasoon on sykähdyttävä. Kentät ovat samoja, mutta nyt pelaaja on vapaa valitsemaan reittinsä juuri niin kuin haluaa. Laudan päältä ei voi hypätä pois, mutta vapauden tunne on silti melkoinen kun on ensin pelannut peliä helpoimmalla tasolla. Toisaalta Tony Hawk RIDE osoittaa että vapaus ei ole aina hyväksi. Laudan ohjattavuus on niin kiikkerää ja yliherkkää, että pakotetut reitit tuntuvat ainoalta toimivalta ratkaisulta.

Maailmanmatka kuuluisuuksien kanssa

Yksinpelin runko on tuttu aikaisemmista Tony Hawkeista. Pelaaja suorittaa erilaisia tehtäviä kuten nopeuskisaa ja parhaiden pisteiden tavoittelua aikarajan puitteissa. Onnistuneet suoritukset avaavat uusia kenttiä ja tätä kaavaa sitten toistetaan pelin loppuun asti. Kentät sijoittuvat ympäri maapallon San Franciscosta Euroopan läpi aina Tokioon asti. Teemat, maisemat ja värit vaihtuvat, mutta kentät ovat silti mitäänsanomattomia lukuunottamatta viimeistä, jossa on jo vanhaa Tony Hawkin tuntua täysin epärealistiseksi vedetyn kenttäsuunnittelun ja kentästä löytyvien hauskojen pistekerrointen myötä.

Pelaajaa opastamassa on Tony Hawkin ohella joukko muita skeittimaailman tähtiä. Mike Vallely, Rodney Mullen, Ryan Sheckler ja monet muut ovat jälleen kerran mukana. Ilahduttavasti aina kun pelaaja tapaa uuden ammattiskeittarin päästään katsomaan kyseisen henkilön taidonnäytteitä oikeiden videoiden kautta. Pelin edetessä näistä videoista muodostui se ainoa odottamani asia.

Tarjolla on myös moninpeli joko samalla koneella tai verkon yli pelattuna. Lukuisista yrityksistä huolimatta en kuitenkaan onnistunut löytämään yhtään verkkomittelöä. Tämä ei ole mikään ihme kun yksinpelikin oli kovan luokan pettymys. Samalla koneelle on mahdollista pelata jopa kahdeksan pelaajan kesken, jokainen vuorollaan. Tarjolla on samat tehtävätyypit ja kentät kuin yksinpelissä. Moninpelin juju piilee siinä kuinka kauan huonot kontrollit jaksavat huvittaa peliporukkaa.

Kaikkien pelillisten seikkojen lisäksi myös visuaalinen anti jättää toivomisen varaa. Valikoiden sarjakuvamaiseen tyyliin on pelitilanteessa sotkettu ripaus realismia ja tuloksena on värikylläinen, mutta sieluton maailma. Grafiikka olisi toiminut paljon paremmin, jos itse pelissä olisi jatkettu valikoiden viitoittamalla tiellä. Kliininen, mauton ja hajuton maailma ei puhuttele millään tavalla.

Ei jatkoon

Tony Hawk RIDE tekee kovasta yrityksestä huolimatta mahalaskun. Musiikkipelit ovat todistaneet sen että peliä voi myydä sadan euron kappalehintaan, mutta valitettavasti se on uudesta Tony Hawkista aivan liikaa. Tietoinen riski lisäohjaimen pakkosyötöstä osuu omaan nilkkaan ja Guitar Heron kaltaista menestystarinaa on turha odottaa. Tony Hawk RIDE:sta puuttuu se pelaamisen hauskuus, joka teki musiikkipeleistä menestyksiä.

Pelintekijät ovat lähteneet rohkeasti uudistamaan sarjaa, mutta toteutus on jäänyt puolitiehen. Kontrollit olisivat kaivanneet rutkasti lisää hiomista ja ehkä koko peli olisi kaivannut ihan toisenlaista lähestymistapaa tekijöiltään. Nyt tuntuu siltä, että he eivät osanneet päättää kohdeyleisöään. Helpoimmalla vaikeusasteella kositaan satunnaispelaajia ja perheen pienimpiä. Temput lähtevät kunhan vaan viitsii vähän nostella ja keinutella lautaa, eikä huolta kaatumisesta juuri ole. Tosipelaajat voivat kokeilla onneaan vaikeammilla tasoilla, mutta pelaaminen muuttaa nopeasti turhauttavaksi kun hahmo ei reagoi pelaajan liikkeisiin halutulla tavalla. Jokaiselle jotakin ja silti ei kenellekään mitään.