Ensikosketus Xbox 360:n Kinectiin

Wiin menestyksen ansiosta on ollut vain ajan kysymys, milloin Microsoft ja Sony seuraisivat Nintendon jalanjälkiä omilla liikkeentunnistusohjaimillaan. Molemmat konsolivalmistajat tulivat ulos kaapista viime vuoden E3-messuilla. Sonyn pysytellessä lähempänä Wiin onnistunutta konseptia Microsoft on lähtenyt hieman omille teilleen pelkkään kameraan luottavalla Kinectillä. Media on seurannut silmä kovana ohjelmistojätin toimia, kun reilun vuoden takaisista visioista on laskeuduttu maan kamaralle. Kinect saapuu kauppoihin jo marraskuussa, eikä Microsoftilla ole enää varaa piilotella laitetta, joten myös KonsoliFIN sai mahdollisuuden päästä kokeilemaan Xbox 360:n liikkeentunnistusta.

Mustan tornin palvelija

Uudelleen suunnitellun Xbox 360:n kaveriksi ulkonäöltään sopiva Kinect on melkein yhtä leveä kuin isoveljensä makuullaan. Etupaneelin ikkunoiden takana vilkkuu himmeä valo. Kodin sisustuselementiksi laitteesta ei välttämättä ole, sillä kookas häkkyrä täytyy sijoittaa näkyvälle paikalle. Asettelemista helpottaa moottoroitu jalusta, joka kääntää kameran automaattisesti sopivaan kulmaan. Kinect vaatii joka tapauksessa tietyn minimietäisyyden hieman käyttäjästä ja pelaajamäärästä riippuen: testitilaisuudessa pelaaminen onnistui arviolta parin metrin päästä. Pelien aikana laite osasi ilmoittaa, mikäli pelaaja on eksymässä sensorin näkymän ulkopuolelle. Tilaa vaaditaan pelien luonteesta johtuen myös sivuille, joten on sinänsä ymmärrettävää, että Kinect tukee ainakin toistaiseksi vain kahta pelaajaa – kolmannen pyörän kera touhu saattaisi mennä liian ahtaaksi, eikä tapaturmilta vältyttäisi.

Pelaajien lisääminen tai vaihtuminen onnistui simppelisti kävelemällä pois kameran edestä tai päinvastoin. Taustalla haahuilevat katsojat, esineet ja tumma värimaailma eivät häirinneet sensorin tunnistuskykyä. Tämä selittyy laitteen infrapunakameralla, jonka avulla se rakentaa syvyysvaikutelman tilasta. Esimerkiksi Dance Centralissa ruudun alanurkasta pystyi seuraamaan maailmaa Kinectin silmin. Kuvassa pelaajaksi tunnistettu hahmo korostettiin keltaisella muun maailman koostuessa violetin eri sävyistä. Käytännössähän Kinect rakentaa korkeintaan kahdesta pelaajasta luurankomallin, jossa huomioidaan polvet, nilkat ja muut nivelet päätä myöten. Laitteen tarkkuus ei kuitenkaan riitä sormien tunnistamiseen, joten villeimmät visiot sormipyssyistä voi unohtaa. Kinect ei myöskään ymmärtänyt eroa kasvotusten ja selin kääntyneen pelaajan välillä.

Pelien hallitsemiseen ei tarvita ohjainta, mutta useamman pelaajan peleissä valikoiden käytännöt vaihtelivat. Joy Ridessä lähempänä ruutua oleva pelaaja sai ohjata kursoria jomman kumman kätensä avulla, kun taas Kinect Sportsissa ja Adventuresissa peli antoi kontrollin toiselle pelaajista. Toisinaan tämä aiheutti pientä hämminkiä, ja kursorin löytäminen kirjaimellisesti käsiä heiluttelemalla saattoi kestää hetken.

Tiikerinpentuja, tanssaamista ja temppuilua

Microsoft tarjosi testattavaksi kuusi peliä: Kinect Joy Ride, Kinect Sports, Kinect Adventures, Dance Central, Kinectimals ja Your Shape. Näistä viimeisin jäi tällä kertaa kokeilematta, mutta muista saatiin maistiaisia. Yhteisenä nimittäjänä pelien visuaalinen ilme on sarjakuvamaisen epärealistinen, ja jokaisessa ohjaimena käytettiin koko kehoa. Microsoftin Kinect-sarjan peleissä ruudulla vehtailevat avatarit, jotka animoidaan toisinaan liikkeentunnistusta hyödyntämällä, mikä puolestaan saattoi näyttää kummalliselta. Lisäksi kamera napsii pelitapahtumien aikana pelaajista kuvia ja videoita, joille naureskeltiin porukalla suoritusten jälkeen. Muuten pelien vaikeustaso ja viihdyttävyys vaihtelivat. Vasinkin sivustakatsojana ohjausviivettä oli näkyvissä, mutta pelin tiimellyksessä siihen ei erityisemmin kiinnittänyt huomiota nopeissa testisessioissa.

Microsoftin antaman koskenlaskudemon jälkeen KonsoliFINin dynaaminen duo pääsi koekaniineina korkkaamaan Kinect Adventuresin kriittisesti tuijottavan yleisöjoukon edessä. Paavi ja TT-2k ottivat mittaa toisistaan esteradalla itsensä nolaamisesta välittämättä. Omaa vaunuaan saattoi pökkiä eteenpäin hyppimällä, eikä aivan pieniä pupuloikkia laskettu. Jalkojen oli selkeästi irrottava maasta. Pelkkä vauhdin ottaminen ei tietenkään riittänyt, sillä matkan varrella eteen tuli hyppäämällä ylitettäviä, kyykistymällä alitettavia ja sivuaskelilla ohitettavia esteitä. Siinä ohessa täytyi vielä kerätä talteen ilmassa leijailevat kolikot esimerkiksi käsillä huitomalla. Tulikaste yltyi yllättävän hektiseksi, kun esteiden välissä puikkelehtimisen lomassa pyrki kartuttamaan pistesaalista ja pitämään pahimman kilpakumppaninsa takanaan. Parhaimmillaan meno muistutti jumppaa kyykkyhyppyineen päivineen.

Myöhemmässä vaiheessa päästiin ottamaan omavartaloisesti tuntumaa myös koskenlaskuun, joka kieltämättä vaatii hyvää yhteistyötä pelaajilta. Kumiveneellä loikitaan hyppimällä ja liikutaan poikittain sivuttaisaskelilla. Täysin puskasta ilmestyneille hyppyreille pyrkiminen jäi useimmiten heikoksi yritykseksi, kun pelaajat eivät olleet samalla aaltopituudella. Kinect Adventuresin kokoelmasta kokeiltiin myös kolmatta minipeliä, joka oli samalla joukon selvästi heikoin esitys. Ruudulle ilmestyi kahdessa tasossa vesikuplia, joita rikottiin liikkumalla eteen- ja taaksepäin sekä hyppimällä ja heiluttamalla käsiä. Pelin painoton tila sekoitti liikkeisiin perustuvan ohjaustuntuman täysin – etenkin, jos hahmo jäi leijumaan ilmaan.

Parkettien partaveitsi TT-2k kokeili Harmonixin Dance Centralia peräti kahteen otteeseen. Rock Band -kehittäjien tanssipeli erottui näytillä olevista peleistä edukseen tyylikkään visuaalisen ilmeensä ansiosta. Biiseistä suosituin taisi olla Lady Gagan "Poker Face", joka tarjosi helpoimmalla tasollakin tarpeeksi haastetta KonsoliFINin testaajalle, vaikka liikevalikoima ei vielä hirveän monimutkainen ollutkaan. Ruudulla tanssivat hahmot ja vinkkikortit auttavat tahtiin pääsemisessä ja liikkeiden ajoittamisessa. Vinkkien kuvakkeet tosin eivät ole täysin yksiselitteisiä vähemmän tanssia harrastaneelle.

Dance Central ei näytä pelaajan liikkeitä suoraan ruudulla, joten liikkeentunnistuksesta johtuvilta animaatiobugeilta vältytään. Tanssahtelun onnistumisesta kerrotaan tekstillä ja visuaalisin keinoin. Kappaleen tietyssä vaiheessa aktivoituu vapaatanssitila, jolloin pelaaja voi liikehtiä mielensä mukaan. Lopuksi suoritus luonnollisesti pisteytetään, ja onnistuneiden liikkeiden määrästä annetaan karu prosenttiluku. Peli tuntuisi sopivan erinomaisesti bilepelaamiseen. Mikään ei estä kavereita liittymästä mukaan tanssiin, vaikka vain yhden pelaajan liikkeet tunnistettaisiinkin. Korkeammilla vaikeustasoilla tahti näytti kiihtyvän kiitettävästi, joten koko keholla pelaamisesta otetaan kaikki hyöty irti.

Microsoftin vastine Nintendon huippusuositulle Wii Sportsille on innovatiivisesti nimetty Kinect Sports, jonka lajivalikoimasta testiin pääsivät keihäänheitto, 100 metrin sileä ja jalkapallo. Kaksi viimeistä toimivat kahden pelaajan moninpelinä. Satasella pelaajat juoksevat varsin yksiselitteisesti paikoillaan lähtölaukauksen paukahdettua. Loppumetreillä voi vielä yrittää ohittaa kaverinsa heittäytymällä. Futiksessa puolestaan pelaajat saavat vuorotellen ohjausvastuun. Mikäli pallo on oman joukkueen jalassa, voi pelaaja syöttää sen yhteen kolmesta tarjotusta suunnasta tai yrittää laukoa nahkakuulaa maaliin tilanteesta riippuen. Tämä onnistuu luonnollisesti jalkaa liikuttamalla. Kulmapotkuista pallon voi pistää maaliin tyylikkäästi suoraan ilmasta – tai vain seisomalla paikallaan, kuten minä onnistuin tekemään. Kun pallo pomppii vastustajille, täytyy pelaajan peittää syöttöreitit tai mahdolliset laukaukset kehollaan.

Keihäänheitossa käsi nostetaan ylös kuin keppiä viskottaessa konsanaan. Vauhtia otetaan juoksemalla paikoillaan ja vauhtiradan päässä suoritetaan heittoliike. Koheltaessa täytyy totta kai varoa yliastumisia.

Kinect Sports poikkeaa Adventuresista siinä mielessä, että omien liikkeiden ja ruudun tapahtumien välinen yhteys on hieman häilyvämpi. Esimerkiksi satasella pelihahmon jalat eivät liiku omien jalkojen mukana, vaan vauhti määräytyy toistaiseksi selvittämättömällä tavalla. Kinectin mainoslauseen mukaisesti "sinä olet ohjain", et varsinaisesti ruudulla liikkuva hahmo. Kaltaiseni suorittajapelaaja haluaisi tehdä lisätestejä selvittääkseen, mitä lopulta vaaditaan onnistuneen tuloksen takaamiseksi. Keihäänehitossa mallinnus tuntui suhteellisen realistiselta, sillä vanhasta muistista haettu liikerata tuotti heti peräti 105 metrin kaaren. Futiksessa puolestaan ei ollut lainkaan selvää, kuinka paljon laukauksen suuntaamiseen pystyi vaikuttamaan – pelissä kun potkaistaan kirjaimellisesti tyhjää. Epävarmuustekijöistä huolimatta Kinect Sports onnistui viihdyttämään. Tuki Xbox Liven tulostauluille vetoaa varmasti kilpailullisiin sieluihin, ja lajivalikoimaan niin ikään kuuluvat keilailu ja pingis vaikuttivat lupaavilta.

BigParkin työstämä Joy Ride paljastettiin jo viime vuoden E3-messuilla yhteisöllisyyttä korostavana kaahailuna. Pelistä on lopulta muotoutunut Kinectin julkaisutarjonnan arcademainen autoilupläjäys. Ajamista on yksinkertaistettu niin, että se onnistuu pelkällä ilmaratilla. Pelaaja työntää kätensä eteen kuin oikeassa autossa konsanaan, ja käsivarsia kallistelemalla kaara kääntyilee. Koko vartaloa keinuttamalla saa aikaiseksi tyylikkäitä sivuluisuja. Ylimääräinen kikkailu tosin veti auton yllättävän helposti päin seiniä, vaikka radat mukavan leveitä olivatkin. Matkantekoa voi nopeuttaa käyttämällä boostia, joka ladataan vetämällä kädet aluksi kiinni vartaloon ja aktivoidaan työntämällä ne lopulta eteenpäin. Liikeyhdistelmä saattaa sivustakatsojasta näyttää varsin irstaalta.

Matkan varrella eteen tulee myös hyppyreitä, minkä lisäksi peliin on sisällytetty erillinen stunttitila. Ilmalentojen aikana pelaaja voi esimerkiksi tehdä voltteja autolla koskettamalla varpaitaan. Joy Riden historiaa perinteisempänä arcadekaahailuna ei ole ainakaan täysin hylätty, sillä pelaamalla käyttöön avautuu uusia ratoja ja ympäristöjä. Jää tosin nähtäväksi, ovatko suunnitellut verkko-ominaisuudet tallessa. Ne voisivat tuoda peliin kaivattua lisäsyvyyttä.

Testattavista peleistä ehdottomasti söpöin oli kissaeläinten kanssa vuorovaikuttamiseen keskittyvä Kinectimals. Demon alkajaisiksi ruudulla pyöri pirteä tiikerinpentu, jonka hymy muistuttaa pelottavasti ihmisen vastaavaa. Pelaajasta innostunut kissa loikkasi yllättäen hönkimään päin kuviteltua kameralinssiä, jolloin pelaaja saattoi pyyhkiä ruutunsa puhtaaksi käsiensä avulla. Elikon rapsuttaminen onnistui hetken päästä niin ikään käsiä liikuttelemalla. Lisäksi pentu tykkäsi matkia käyttäjän liikkeitä, joten esimerkiksi hyppiminen sai elikon loikkimaan. Pelkän pelehtimisen ohella liikkumaan päästiin esteradalla. Vaikka se olikin tarkoitettu kissimirrille, pelaajan täytyi tehdä varsinainen työ haasteiden läpäisemiseksi. Käytännössä tämä onnistui Kinect Adventuresin esteradan tyyliin hyppimällä ja kyykistymällä oikeissa paikoissa. Mikäli hamusi hyvää aikaa, täytyi lisäksi harrastaa vielä juoksemistakin.

Erittäin nopean katsauksen perusteella on vaikea antaa kummempia ennusteita lopullisen pelin laadusta. Mikäli virtuaalieläimen ja pelaajan välille onnistutaan rakentamaan merkittävämpiä vuorovaikutuksia kuin rapsuttamista ja liikkeiden matkimista ennen kaikkea pidemmällä aikajänteellä ajateltuna, voi pelistä tulla jonkinasteinen hitti. Yksi esimerkki tällaisista oivalluksista on testitilaisuudessa jaettu pehmolelu, joka muistuttaa pelissä nähtyä eläintä. Pidemmälle vietynä vastaavanlainen konsepti voi tuottaa mielenkiintoisia tuloksia.

Massamarkkinoille

Ensikosketus ei mullistanut käsityksiä Xbox 360.n tulevasta liikkeentunnistuksesta. Pelit ja laite olivat vielä kehitysvaiheessa, mutta nähdyn ja koetun perusteella Kinect on täyskäännös konsolin tyyppipeleiksi mielletyistä toimintapläjäyksistä. Myös Microsoft ymmärtää tämän, mikä näkyi muun muassa kyseisessä testitilaisuudessa. Vain viikkoa aikaisemin olin pelaamassa Halo: Reachia pimeässä kellaritilassa kuulokkeet päässä yksikseni, kun taas valoisassa Kinect-tilaisuudessa yhden konsoliaseman ympärillä pyöri useita ihmisiä pällistelemässä ja kommentoimassa pelitapahtumia. Samanlaista ajattelua vaaditaan laitteen markkinointikampanjalta, jotta 150 euron hintalapun asettama jyrkkä este saadaan ylitettyä.

Microsoftia voi toki moittia alkuperäisestä visiosta luopumisesta ja kunnianhimon puutteesta, mutta uutta kohdeyleisöä ajatellen teknisillä yksityiskohdilla ei ole välttämättä niin suurta merkitystä. Kokeillut pelit kykenivät ainakin suurimmaksi osaksi viihdyttämään pelaajaryhmiä, vaikka yksinäisille susille anti onkin köyhää. Kirjaimellisesti koko kehon käyttäminen ohjaimena on varsin tervetullutta vaihtelua, ja parhaimmillaan touhuaminen tuo hien otsalle. Jää kuitenkin nähtäväksi, riittävätkö Microsoftin paukut haastamaan Wiitä ja Playstation 3:n Movea, jotka ovat tekniikkoina lähempänä toisiaan. Kehittäjien kannalta kilpaileva kaksikko saattaa tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta, kun samoja konsepteja voi ainakin periaatteessa helpommin toteuttaa molemmilla laitteilla, eikä hintakaan ole varsinaisesti Microsoftin puolella. Kävi niin tai näin, syksy ja ensi vuosi tarjoavat varmasti draamaa myyntitilastojen valossa.