Crysis 2

Miten monesti viihdeteollisuus voikaan asettaa New Yorkin tapahtumapaikaksi luonnonkatastrofeille, supersankareiden välienselvittelyille tai avaruusolioiden hyökkäyksille? Ainakin vielä kerran, mikäli asiaa kysytään saksalaiselta Crytekilta. Alkuperäinen Crysis julkaistiin vuonna 2007 ainoastaan PC:lle, mistä asti se on toiminut yhtenä lyömäaseena ”tietokoneet vastaan konsolit” -väittelyissä. Useampi alusta tarkoittaa kuitenkin isompia tuottoja, minkä ansiosta jatko-osa saapuu myös Microsoftin ja Sonyn sotaratsuille.

Puku tekee miehen

Ensimmäisen osan viidakkomaisemat vaihtuvat urbaaniin ympäristöön, kun veikeästi nimetty merijalkaväen sotilas Alcatraz aseveljineen komennetaan tuhon partaalla olevaan New Yorkiin. Alamäki alkaa välittömästi. Miltei koko tiimi eliminoidaan muukalaisten yllätyshyökkäyksessä. Alcatraz saa kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun hän pääsee kohtalon oikusta seuraavaksi nanopuvun kantajaksi. Ennen kuin ehditään murehtimaan avaruusolioiden uhkaa, vastaan asettuu raskaasti aseistettu yksityisarmeija, joka haluaa sankarimme hengiltä. Ensimmäinen tavoite on paikallistaa alkuperäinen kontaktihenkilö sekasorron keskeltä ja selvittää mitä ihmettä on tekeillä.

Tarinan pääosan varastaa nopeasti nanopuku, jonka huipputeknologia mahdollistaa eri etenemistyylit. Kiperimpien tilanteiden välttämistä helpottaa kantajansa näkymättömäksi muuttava häiveominaisuus. Kotikommandoille puku tarjoaa hetkellistä ekstrapanssaria räjähdyksiä ja tulitusta vastaan. Nanotekniikan avulla ihmisfysiikan rajoja rikotaan muillakin osa-alueilla. Hyppyjen pituudet mitataan kymmenissä metreissä, juokseminen nopeutuu ja ruista tulee lisää ranteeseen. Vauriot palautuvat hetken huilaamisella. Kaikkea puvun toimintaa ohjaa kuitenkin käytössä ripeästi kuluva energiapalkki, minkä vuoksi tilanteisiin ei kannata sännätä varomattomasti. Kuolo korjaa varmasti tehojen loppuessa kesken vihollistulituksen, kun karkuun juokseminenkaan ei enää onnistu.

Etenkin ensimmäisen osan skipanneille juoni tuntuu aluksi irtonaiselta. Kuitenkin tuore päähenkilö helpottaa tilannetta, sillä Alcatraz on yhtä pihalla tapahtumista kuin pelaajakin. Totuuden nimissä henkilöhahmot jäävät lopulta melko etäisiksi, mutta hieno yleistunnelma pelastaa paljon. Kaatuvien pilvenpiirtäjien ja kaaoksen seassa tuntee maailmanlopun kolkuttavan ovella. Altavastaajan rooli puvusta huolimatta käy nopeasti selväksi.

Toiminnan rytmitys on huippuluokkaa. Kokemus tuntuu keskivertoräiskintää pidemmältä, vaikka pelikello näyttää loppuratkaisun selvittyä noin seitsemää tuntia. Mukaan ei mahdu yhtään heikompaa osuutta tai turhanpäiväistä toistoa. Välillä pääpaino on hiippailussa, kun jo seuraavan kulman takana käännetään räiskintäruuvi täysille. Mikä parasta, etenemiseen ei ole yhtä ja oikeaa ennalta määritettyä tapaa. Avoimesta maailmasta ei ole kyse, mutta paikasta A paikkaan B pääsemiseksi on yleensä tarjolla ilahduttavan monta eri reittiä. Muutamissa kohtauksissa toiminta pidetään tiukemmin pelintekijöiden hyppysissä.

Rautaa rajalle

Crytek tunnetaan PC-puolen kehittäjänä, jonka pelit vaativat raudalta paljon vääntöä. Huoli konsoleiden rahkeiden riittämisestä osoittautuu kuitenkin turhaksi. Crysis 2 kuuluu monialustapelien näyttävimpään kaartiin. Etenkin yökenttien komeat valaistusefektit sekä massiivisemmat toimintakohtaukset loksauttavat leuan lattiaan. Ottaen huomioon maisemien laajuuden, teknistä suoritusta on pakko arvostaa. Pieniäkään yksityiskohtia ei ole unohdettu. Joka puolella on erilaisia mielenkiintoisia esineitä noukittaviksi tai muuten vain ihmeteltäviksi. Ruudunpäivitys ei selviydy urakasta täysin nikottelematta, mutta pelaamista haittaavia jäätymisiä ei esiinny.

Äänet täydentävät teknistä loistoa. Aseissa on kunnolla potkua, ja tilaääntä käytetään kiitettävästi hyödyksi. Hans Zimmerin säveltämä hieno pääteema jää soimaan päähän. Muutenkin ääniraita onnistuu mainiosti tunnelmanluonnissa. Ääninäyttely hoidetaan ammattitaidolla. Tosin Battlefield: Bad Companysta tutun kessun ääni tuntuu siunaantuneen joka toiselle jääkärille, mikä naurattaa aluksi mutta ärsyttää pidemmän päälle. EA:n kannattaisi palkata monipuolisempia näyttelijöitä, mikäli mielivät kierrättää samoja heppuja pelistä toiseen.

Kontrollit toimivat erinomaisesti. Häive- ja panssaritilojen välillä pallottelu onnistuu napinpainalluksella. Aseita voi kustomoida vapaasti lennosta tähtäimistä ja vaimentimista lähtien. Puvun erityisominaisuuksien päivittäminen on yhtä helppoa, joten kulloiseenkin tilanteeseen sopivan varustuksen vaihtaminen onnistuu sekunneissa. Konsolipelaajat on siis todellakin otettu huomioon.

Tekoäly toimii periaatteessa ihan fiksusti. Perusvastustajat heittäytyvät suojaan altavastaajan asemaan jouduttuaan, kun raskaammin panssaroidut tyypit rynnivät armottomasti kohti. Satunnaisesti seuraan liittyvät kaverit saattavat saada jopa vihulaisia hengiltä, mutta kumppaneiden rooli on lähinnä toimia tykinruokana ja yleisinä tunnelmanluojina. Välillä tekoäly sekoilee pahoin: seinää vasten loputtomasti juoksevat tai paikoillaan ympyrää pyörivät hahmot ovat pelissä tuttu näky.

Jotain lainattua, jotain uutta

Moninpeli ei jää pelkäksi pakolliseksi lisäominaisuudeksi, vaan nettikarkeloiden sisältöön on panostettu huolella. Call of Duty -sarjan vaikutteet paistavat vahvasti läpi, mutta taitava kopiointi sallittakoon. Kokemuspisteiden avulla avattavat aseet, tähtäimet ja pukuun tehtävät parannukset sekä tappoputkista palkitseminen ovat tuttua huttua lajityypin ystäville. Kompakti kenttäsuunnittelu ja nopea pelitempo tuovat myös mieleen esikuvansa.

Merkittävin ero kilpailijoihin syntyy puvun käytön mahdollistamasta taktikoinnista. Ilman häiveominaisuuden tuomaa suojaa yksinäinen pyssysankari saa taisteluareenalla nopeasti kuulan kalloonsa. Vastaavasti panssarin oikea-aikaisesti kytkemällä voi kääntää tiukan kaksintaistelun edukseen. Puvun energiareservi on pienempi kuin yksinpelikampanjassa, mikä pakottaa tarkempaan pelityylin suunnitteluun. Vaikka taistelukentällä liikutaan häivemoodin turvin, yleisesti ottaen meno on vauhdikasta eikä nurkissa istujia liiemmin esiinny.

Verkkoviive aiheuttaa ajoittain ongelmia, jotka ilmenevät vasta vihulaisen tappokameraa seuraamalla. Lisäksi peliseuran haku voisi toimia ripeämmin. Eniten väki viihtyy tappomatseissa. Vasta korkeammilla tasoilla avautuvat tavoitteelliset pelimuodot jäävät paitsioon. Ylipäätään pelaajien ohjaaminen keinotekoisilla rajoitteilla tuntuu turhalta. Positiivisena huomiona suuri osa satunnaisestakin peliseurasta koostuu kotimaisista pelaajista. Tiukat maantieteelliset rajoitukset saattavatkin selittää haun ajoittaista hitautta. Nettipeli on pääosin erittäin hyvin toteutettu, ja sen pariin palaa mielellään.

Spektaakkeli vailla vertaa

Crysis 2 ei tuo sinänsä mitään uutta tai mullistavaa räiskintäpeligenreen. Kokonaisuus toimii kuitenkin niin hienosti, että kyseessä on ehdottomasti alkuvuoden kovimpia nimikkeitä. Bugailujen lisäksi toinenkin valituksen aihe liittyy tekoälyn toimintaan taistelukentällä, mikä näkyy etenkin toisella läpipeluukerralla. Nimittäin häiveteknologiaa käyttämällä vastustajien hassuttaminen ja kenttien läpijuoksu on liiankin helppoa vaikeustasosta riippumatta. Riittää, kunhan välillä pysähtyy varjoisaan paikkaan lataamaan pukuaan. Tulitaisteluihin ryhtymällä tilanne toki muuttuu dramaattisesti.

Alcatrazin selviytymistaistoon kannattaakin ehdottomasti asennoitua fiilistelyn ja erilaisten taktiikoiden kokeilun kautta. Tällöin luvassa on timanttista Hollywood-toimintaa koko keston ajan. Vetovoimasta kertoo jotain, että toinen läpipeluukierros käynnistyi miltei välittömästi loppuratkaisun jälkeen. Lisäksi tarjolla on lukemattomia tunteja mainion moninpelin parissa. Neljäkin tähteä olisi pienten puutteiden valossa perusteltu, mutta erityisen hieno yleisfiilis hilaa arvosanan tappiin. New Yorkin tuho jaksaa siis vielä viehättää – ainakin näin hyvin toteutettuna.