Duke Nukem Forever

Osuvasti nimetty ikuisuusprojekti Duke Nukem Forever julkaistiin vihdoin. Eihän siinä mennyt kuin rapiat 14 vuotta. Jo vuonna 1997 julkistettu tekele on kulkenut niin monen mutkan kautta, ettei siltä oikein uskaltanut odottaa mitään. Pelimoottori on vaihtunut useampaan otteeseen, samoin kehitystiimi. Borderlandsin kehittänyt Gearbox Software sai kuin saikin sarjan uusimman osan loppujen lopuksi valmiiksi. Onko vanhasta Dukesta enää mitään jäljellä?

Kun ikuisuus ei riitä

Parrasvaloissa paistatteleva Duke on koko kansan palvoma sankari. Kaupan hyllyt notkuvat miestä ihannoivista patsaista, peleistä, julisteista ja muista oheistuotteista. Totta kai naisia riittää myös joka sormelle. Rääväsuinen itserakas lihaskimppu on kuin tuulahdus viime vuosituhannelta. Duken olemus tuo vahvasti mieleen ensimmäisestä Predator-elokuvasta tutun sikaria polttelevan Arnold Schwarzeneggerin. Viitteitä Iso-Arskan elokuviin ja moniin muihin 1980- ja 1990-luvun toimintapätkiin viljellään runsain mitoin. Onneksi myös tämän päivän pelit ja elokuvat ovat hyvin edustettuna.

Erilaiset one-linerit ja viittaukset ovat pelin parasta antia, kun taas ohuen ohut juoni ei niinkään innosta. Tällä kertaa rauhanomaisin elkein saapuvat avaruusoliot eivät saa Duken luottamusta puolelleen. Mies on jo aiemmin häätänyt hirviöt pois maapallolta, eikä niitä kaivata enää takaisin. Duke on totta tosiaan oikeassa epäillessään vierailijoiden tarkoitusperiä. Tilanne karkaa maailman johdon (Yhdysvaltojen presidentin) käsistä, ja sankarin on jälleen kerran tartuttava aseisiin. Kymmentuntiseksi venähtävä kliseinen ja tylyn suoraviivainen tarina ei tarjoa oikein minkäänlaista tartuntapintaa.

Yksinkertaisen juonen lisäksi grafiikka, rytmitys ja pelattavuus vaatisivat vielä hiomista. Tuntuu kuin peliin olisi haluttu ympätä kaikki se materiaali, joka on käväissyt suunnittelupöydällä reilun kymmenen vuoden aikana. Pitää olla strippareita, isoja hirviöitä, autolla ajelua, pikku-Duken osuuksia, mahdollisimman paljon interaktiivisia esineitä ja kevyttä ongelmanratkontaa. Vaikka kaikki edellä mainittu kuulostaa hyvältä, päällimmäisenä mieleen jää sekavuus. Moninainen toiminta on toki hyvä asia, mutta viimeistelyä se olisi vielä kaivannut.

Sekavaa tunnelmaa ei helpota Duken kankea ohjattavuus. Muskelimies tuntuu reagoivan komentoihin jatkuvasti pienellä viiveellä. Tämä tekee varsinkin tarkkuutta vaativista hypyistä täyttä tuskaa. Mahtavasta asearsenaalistakaan ei pääse täysin rinnoin nauttimaan, sillä Duke voi kantaa mukanaan vain kahta asetta. Vaikka pomotaisteluiden yhteydessä tarvittava kanuuna ja loputtomasti panoksia ovat aina saatavilla, mieluusti sitä olisi ihan perinteisissäkin kentissä räiskinyt vielä enemmän raketinheittimellä, tuplapiippuisella Devastator-tykillä tai tarkkuuskiväärillä. Kenttiin ripotellut ammuslaatikot auttavat hitusen, mutta kovin usein tuhovoimaisen aseen on ehtinyt viskata ojan pohjalle panosten loputtua.

Kentät ovat lyhyitä pyrähdyksiä, mutta silti tason vaihtuessa latausikkuna viipyy ruudussa aivan tolkuttoman kauan. Samaa ruutua saa tuijotella kuoleman korjatessa. Eikä nyt puhuta mistään muutamasta sekunnista, vaan päälle puolesta minuutista. Tämä harmittaa varsinkin tasohyppelykohdissa, joissa harhahypyistä johtuvat äkkikuolemat ovat arkipäivää, kiitos viipyilevän ohjaustuntuman. Latausruudusta pelin pariin päästyään sitä jää ihmettelemään, mitä kummaa tässä nyt näin kauan ladattiin. Duke Nukem Forever on nimittäin auttamatta vanhentuneen näköinen. Ympäristöt ovat kapeita putkia ja silti graafisesti varsin heikon näköisiä. Varjot ovat rakeisia, ja hahmojen animaatio jättää toivomisen varaa. Epätarkat tekstuurit latailevat pitkistä latausajoista huolimatta kesken kentän, eikä räjähdyksissä tai muissakaan tehosteissa ole tarpeeksi voimantuntua. Lisäksi jo muutama vihollinen yhtä aikaa ruudulla saa ruudunpäivityksen notkahtelemaan.

Ikuisesti yhdessä

Duke Nukem Foreverin moninpeli jatkaa kampanjan teknisesti heikkoa linjaa. Grafiikka on jopa entistä rumemman näköistä, ja verkkoviive on enemmän sääntö kuin poikkeus. Asetasapaino on niin ikään metsässä. Jatkuvasta nykimisestä johtuen perusaseilla, kuten pistoolilla ja Ripper-sarjatulikiväärillä, ei tee käytännössä mitään. Tappojuhlat alkavat vasta, kun käsiinsä saa tuhovoimaisempia tykkejä raketinheittimen ja Devastatorin muodossa. Moninpelien standardien mukaisesti pelaajan taso nousee kokemuksen karttuessa. Erilaiset haasteet tarjoavat vielä lisää kokemuspisteitä ja reilusti kerättävää. Avattavana on uusia asusteita sekä erilaisia voitonmerkkejä Duken virtuaaliseen kattohuoneistoon. Tarjolla on perinteiset moninpelivariaatiot tappomatsista naisia esineellistävään Duken versioon lipunryöstöstä, mutta missään muodossa räiskintä ei ole hauskaa.

Duke Nukem Forever luottaa huumoriinsa, sillä paljon muuta se ei pysty tarjoamaan. Kaikesta näkee, että tekijöitä on ollut matkan varrella liian monta eikä projekti ole edennyt suunnitelmien mukaan. Peli on sekava, kankea ja teknisesti vanhentunut. Se on vuosien varrella lainannut muista ensimmäisen persoonan ammuskeluista kaiken mahdollisen kahden aseen rajoitusta ja palautuvia energioita myöten. Lajityyppiä mullistaneen Duke Nukem 3D:n karismasta on vain ripaus jäljellä.

Toisaalta rääväsuisen sankarin paluulla on myös hetkensä. Viittaukset elokuviin ja peleihin saavat suupielet korviin, eikä Duken täysin absurdille hahmolle voi muutenkaan olla hymähtelemättä. Duken äänenä vaikuttava Jon St. John hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Pomovastukset ovat kaikessa massiivisuudessaan varsin tyylikkäitä, ja räiskintä toimii paikoitellen mukiinmenevästi. Loistavana kumarruksena fanien suuntaan Extras-valikko pitää sisällään muun muassa huijausasetuksia, aikajanan pelin kehityksestä, useita trailereita aina vuodesta 1998 asti sekä aimo annoksen Duken kuolemattomia kommentteja. Pienet valonpilkahdukset eivät silti pysty paikkaamaan pelin heikkouksia. Duke on muuttunut 14 vuodessa edelläkävijästä keskikastin laahustajaksi. Juuri mitään uutta tai omaperäistä 1990-luvun sankari ei enää pysty tarjoamaan.