Resident Evil: Operation Raccoon City

Resident Evil: Operation Raccoon City ottaa pesäeroa sarjan pääpeleihin ja tarjoaa selviytymiskauhun sijaan tiimipohjaista räiskintää. Capcomilta on viime aikoina annettu lausuntoja, joiden mukaan yhtiö mielii Call Of Dutyn apajille. Kaksi viimeisintä kotikonsolien Resident Evilia ovatkin olleet aiempaa enemmän toimintaan panostavia seikkailuja. Lähtökohdat uudelle yhteistyönä tapahtuvalle zombin lahtaukselle ovat makoisat, mutta valitettavasti lopputulos ontuu pahemmin kuin raajarikkoinen epäkuollut.

Pesukarhujen kaupunki

Pelaaja ottaa paikan pahamaineisen Umbrella-yhtiön erikoisjoukossa. Tehtävänä on tunkeutua Raccoon Cityssä sijaitsevaan maanalaiseen laboratorioon ja estää tohtori Birkiniä luovuttamasta vaarallista T-virusta Yhdysvaltojen armeijalle. Suuryhtiöille tuttuun tyyliin orastavaa katastrofia yritetään paikkailla aivan liian myöhään, minkä johdosta Birkin mutatoituu ja virus vapautuu kaupunkiin. Tästä seuraa selviytymistaistelu, jonka lomassa tulisi vielä tuhota todisteet Umbrellan osallisuudesta ilmestyskirjamaisiin tapahtumiin. Ajallisesti tarina kohdistuu Residen Evil 2:n ja 3:n tienoille.

Kiinnostavat asetelmat antavat lupauksia, joita muu toteutus ei onnistu lunastamaan. Jo alkumetreiltä lähtien pelin kaikki osa-alueet huokuvat joko viimeistelemättömyyttä tai keskinkertaisuutta. Ensimmäisenä silmiin osuu tietenkin visuaalinen anti. Grafiikka ei itsessään ole tämän sukupolven huonoimmasta päästä, mutta mitäänsanomattomat ympäristöt saavat sen näyttämään tylsältä. Omalla tavallaan yhdentekevä äänipuoli tukee kokonaisuutta oivallisesti, mutta toteamusta ei pidä ottaa kehuna. Vaikkei musiikki onnistu pilaamaan tunnelmaa, ei se juuri sitä luokaan. Muutkin efektit olisivat kaivanneet hieman potkua alleen.

Aivokuolleiden kaupunki

Etenkin pelin alkupuolella vastaan asettuu tohtori Birkinin palkkaamia sotilaita. Mikäli Umbrellan muu henkilökunta on siunattu erikoisjoukkojen tekoälyllä, ei ihme, että asiat ovat lähteneet käsistä. Toisinaan vastustajat saattavat vain seistä paikallaan ja ottaa osumaa reagoimatta lyijysateeseen millään tavalla. Zombeilta moisen käytöksen vielä ymmärtäisi, mutta ei eliittisotilailta. Oma joukkio ei ole sen fiksumpi: Kerta toisensa jälkeen pääsee kokemaan turhautumista kavereiden juostessa suoraan tulilinjalle. Apurit eivät tunnu saavan hengiltä edes paikallaan seisovaa vihollista, joka ei vaivaudu puolustamaan itseään millään tavalla. Käskyjä ei voi jaella, joten tekoälyn sooloilut täytyy vain hyväksyä.

Trendin mukaisesti suuri osa räiskinnästä tapahtuu suojassa kyykkien. Pelihahmo osaa painua piiloon automaattisesti, kunhan sen juoksuttaa ensin pöydän, aidan tai vastaavan viereen. Suojaan hakeutuminen toimii välillä liiankin hyvin, minkä voi todeta yrittäessään poimia pöydällä lojuvia parantavia yrttejä. Ohjattavuus itsessään tuntuu myös hieman keskeneräiseltä. Suurpiirteinen tähtäys ei varsinaisesti tuhoa pelikokemusta, mutta se olisi voinut olla paljon parempi – aivan kuten pelin kaikki muutkin osa-alueet. Teoriassa vihollisilla pitäisi olla osumakohdat, mutta ne tuntuvat toimivan lähinnä satunnaisesti. Joskus vastustajan pysäyttää parilla pääosumalla, toisinaan otsalohko tuntuu vaativan lippaallisen lyijyä.

Resident Evil: Operation Raccoon Cityn todellinen sydän sykkii verkon kautta tapahtuvassa yhteistyötilassa. Pelin luonne muuttuukin piirun verran kiinnostavammaksi, kun zombeja pääsee lahtaamaan kavereiden kanssa. Muitakin pelimuotoja on ja niihin voi osallistua yhteensä kahdeksan pyssysankaria. Perinteisintä moninpeliä edustaa kahden nelihenkisen tiimin keskinäinen mittelö, jossa hahmonsa voi valita aiemmin sarjassa tutuksi tulleista sankareista. Loput pelimuodot ovat lähinnä variaatioita muiden nettiräiskintöjen tarjonnasta.

Pakko päästä pois

Resident Evil: Operation Raccoon City on peli, josta haluaisi pitää. Valitettavasti keskeneräisyyttä kiljuva toteutus ja tietynlainen mitäänsanomattomuus nostavat rumia päitään jokaisen kulman takaa. Ideoita ja potentiaalia olisi ollut varsin mehukkaaseen kokemukseen, mutta ilmeisesti aidan matalin kohta on houkutellut kehittäjiä aivan liikaa. Vähäinen tunnelma laskee joka kerta, kun vastaan tulee muita vihollisia kuin zombeja. Paikoin kiperästä vaikeustasosta huolimatta suurin haaste on sietää tekoälyttömyyttä. Yksinpelinä tätä ei kauaa jaksa, eikä moninpelinäkään kovin pitkään. Jos on kerta hinkua uudistaa brandia, niin sen voisi tehdä kunnolla. Tai edes tyylillä.