Medal of Honor: Warfighter

Medal of Honor: Warfighter jatkaa modernilla linjalla. Kun viimeksi keskityttiin Afganistanin konfliktiin, pääsevät Yhdysvaltain erikoisjoukot tällä kertaa jahtaamaan terroristeja ympäri maailmaa. Keskinkertaisen vastaanoton saanutta edeltäjää lähdetään peittoamaan päivitetyllä pelimoottorilla. Battlefield 3:sta tuttu Frostbite 2 -teknologia tarjoaakin rutkasti enemmän silmänruokaa, mutta riittääkö se nostamaan yhden genren legendaarisimmista nimistä takaisin räiskintäkukkulan kuninkaaksi?

Tuttua huttua

Medal of Honor: Warfighter pyrkii jälleen erottautumaan massasta nojaamalla kampanjassaan tosielämän operaatioihin. Kehittäjä Danger Close konsultoi useita erikoisjoukkojen sotilaita mahdollisimman autenttisen kokemuksen varmistamiseksi. Ikävä kyllä kattavaa taustatyötä ei pelin aikana huomaa mistään. Edellisosassa vastaavat markkinapuheet tuntuivat astetta uskottavammilta, kun keskipisteenä toimi uutisista tuttu ympäristö.

Tämänkertainen maailmankolkasta toiseen loikkiva räiskintäseikkailu muistuttaa lähinnä Hollywood-käsikirjoittajan kynästä syntynyttä tusinahuttua. Ainoastaan yksittäinen merirosvojen taltutuskeikka herättää kaivattuja mielleyhtymiä, mutta irtonainen kohtaus päättyy ennen kuin kunnolla ehtii edes alkamaan. Tarinaan yritetään tuoda persoonallisuutta valottamalla eliittijoukkojen kotioloja. Murehtiva vaimo jää välianimaatioissa kotiin lasten kanssa, kun velvollisuus kutsuu siippaa. Toteutus jää kuitenkin pintaraapaisun asteelle, joten suurempia tunneryöppyjä ei kannata odottaa.

Alle kuusituntinen yksinpeli noudattaa pituutensa puolesta nykyräiskintöjen trendiä. Vaikeustaso kannattaa kääntää suosiolla tappiin asti, sillä eteneminen sujuu vähänkään kokeneemmalta pelaajalta ongelmitta. Ensimmäisen läpäisyn jälkeen avautuu haastavampia asteita, mutta uudelleenpeluuarvo jää minimaaliseksi. Lyhyyttä suurempana syntinä kehittäjät eivät onnistu loihtimaan todellisia huippukohtia matkan varrelle. Ainoastaan muutamat ajoneuvokohtaukset rytmittävät perusräiskintää paljastaen samalla pelimoottorin potentiaalin. Muilta osin Frostbite 2 käy puolitehoilla, sillä esimerkiksi tuhoutuvista ympäristöistä nautitaan ainoastaan käsikirjoituksen niin salliessa. Tekoälyttömät vastustajat toimittavat liikkuvien maalitaulujen virkaa, kun äärimmäisen tiukka putki johdattaa sankareita eteenpäin.

Parityö piristää

Vaisuksi lässähtävää kampanjaa paikkaa edeltäjästään petraava moninpeli. Viimeksi Call of Dutyn ja Battlefieldin välimaastossa pyörinyt hybridi ei onnistunut lopulta miellyttämään kummankaan sarjan faneja. Tällä kertaa kokonaisuutta sorvataan paremmin omilla jaloillaan seisovaksi. Perinteiset tappomatsit jäävät paitsioon, kun valittavana on useampi tehtäväpohjainen vaihtoehto. Sektorien hallinta, lipunryöstö, pommitustehtävät sekä Combat Mission -mittelöt nojaavat vahvasti yhteispeliin. Real Ops -variaatioissa ruudulta poistetaan turhat apuvälineet aidossa hardcore-hengessä. Hahmoaan pääsee kustomoimaan kattavasti. Kuuden oletusluokan alta paljastuu melkoinen määrä avattavia herkkuja tähtäimistä erilaisiin pisteputkibonuksiin. Tarjonta riippuu myös käytetyn sankarin kansallisuudesta.

Varjopuolena ensikertalaista odottaa melkoinen savotta hampaisiin asti varustautuneita kilpakumppaneita vastaan. Lisäksi sekava ja verkkaisesti toimiva valikkorakenne vaatii totuttelun ohella pitkää pinnaa. Positiivisena yllätyksenä tehtäväpohjaisiin pelimuotoihin uskaltaa rynnistää satunnaisessakin seurassa. Uusi taisteluparijärjestelmä sitoo osapuolet miltei puolipakolla yhteistyöhön. Parit syntyvät oletusarvoisesti toistensa läheisyyteen, mikä nopeuttaa samalla toiminnan keskelle pääsemistä. Toisiinsa aktiivisesti tukeutuville sotilaille tarjotaan avokätisesti lisäpisteitä. Pelkästään kaverin vieressä hengailu oikeuttaa tappobonuksiin, joten yksinäisen ramboilun ei pitäisi houkuttaa edes ahneimpia sooloilijoita.

Battlefield 3:sta tuttu Battlelog-järjestelmä toimii erinomaisena apuna isomman yhteisön muodostamisessa. Jopa sata henkeä käsittävät joukkueosastot helpottavat samanhenkisen seuran yhteen lyöttäytymistä. Myös KonsoliFINin taistelijoille tarjotaan oma ryhmittymä, johon voi liittyä täällä.

Kolmen tähden kompromissi

Päivitetty pelimoottori tarjoaa erittäin komeita näkymiä kampanjassa, mutta moninpelissä loistosta joudutaan jonkin verran tinkimään. Jälki pysyy kuitenkin kelvollisena ruudunpäivityksen sinnitellessä sulavan puolella. Uskomattoman hieno äänimaailma ansaitsee pelkkiä kehuja. Komea aseiden laulanta, bassoja ylityöllistävät räjähdykset sekä tilaääntä erinomaisesti hyödyntävä taustahäly kestävät vertailun mihin tahansa viihdetuotokseen. Sen sijaan EA:n räiskinnöistä tutut bugit varjostavat sinnikkäästi myös Medal of Honoria. Tiimikavereiden puheet kuuluvat satunnaisesti, yhteydet katkeilevat mystisesti tai pahimmillaan koko konsoli jäätyy latausruutuun. Jopa kampanja kärsii kaatumataudista. Osa ongelmista toivottavasti korjataan päivityksillä, mutta vuodesta ja pelistä toiseen samankaltaisina toistuvat vaivat ärsyttävät.

Medal of Honor: Warfighter jättää kaksijakoisen kuvan itsestään. Kampanjan osalta suurin valttikortti menetetään yrittämällä apinoida Call of Dutyjen loppuun asti hiottua kaavaa huonolla menestyksellä. Täyteen ahdetussa genressä puolivillainen toteutus ei yksinkertaisesti jaksa viihdyttää. Pelkästään mieleenpainuvaa yksinpeliä etsivien kannattaa suosiolla vähentää yksi tähti arvosanasta. Vastaavasti vahvaan yhteisöllisyyteen nojaavaa kokemusta haeskelevat voivat pienellä varauksella lisätä neljännen mokoman nykyisten kolmen jatkoksi. Toivottavasti Danger Close jatkaa yhä sarjan parissa ja ennen kaikkea saa riittävästi aikaa seuraavan osan huolellisempaan hiomiseen.