Tämän kysymyksen äärellä seistiin maaliskuussa kun markkinoille ilmestyi Souls-sarjastaan maailmanmaineeseen ponnistaneen japanilaisen From Softwaren Bloodborne. Jo vanhastaan tiesin mistä oli kenties kysymys, olinhan saanut seurata vierestä kaverin Demon’s Souls -pelaamista Aasian markkinoille tarkoitetulla versiolla. Pelimekaniikka muistutti vahvasti hack’n’slash –hakkaa päälle meininkiä, mutta kuitenkin oltiin jossain itselle vieraassa. Täällä ei annettu anteeksi, ei taluteltu kädestä pitäen. Kuolema korjasi armotta virheestä. Peli halusi pitää salaisuutensa, eikä halunnut avata niitä helpolla. Se oli täysin välinpitämätön sen suhteen, tunsiko pelaaja saavansa onnistumisen tunteita jo heti ensi metreiltä alkaen. Ei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Seurasin foorumilla julkaisuviikon rohkaisevia kommentteja. Siihen rinnalle tarvittiin vielä aitoa pelikuvaa ja sen puolestaan tarjosivat suoratoistopalvelut. Suomalainen parivaljakko taisteli eteenpäin luolastojen hämärässä. Sieltä paljastui nopeasti tämä sama piiskaava rankaisija, joka ei halunnut tarjota valmiiksi siloteltua polkua. Kahden kokeneen pelaajan oli nostettava lopulta kädet pystyyn. Kipinä oli kuitenkin jo syttynyt katsojan mielessä, tässä voisi olla näytön paikka! Pystynkö käsittelemään lainkaan tämän luokan vaikeustason peliä, vai jäänkö rannalle ruikuttamaan omaa kyvyttömyyttä tarttua haasteeseen?
Lapsuudessa tämän kaltaiset haasteet olivat arkea koulussa ja kotona. Nyt aikuisena pystyy väistämään ja viettämään aikaansa siellä mukavassa kuplassa television ja sohvatyynyjen välissä. Palkintopystejä jaetaan kiihtyvällä tahdilla ja eteenpäin mennään jopa puolivaloilla. Lopulta olo on kuin elokuvien toimintasankarilla, joka ei saa enää genrestä mitään irti ja toivoo salaa saavansa taide-elokuvan rooleja. Iso riski, mutta antaa kenties enemmän. Tähän kiteytyy myös lopulta se syy, miksi tartuin haasteeseen nimeltä Bloodborne. Halusin osoittaa itselleni kykeneväni läpäisemään niin monen kaverin kehuman Souls-sarjan henkisen edustajan. Lopulta kahteen kertaan ja kolmannella kierroksella ollaan. Kiitos tästä lankeaa niille opastajille, luotseille, jotka olivat rinnalla kulkemassa silloin kun apua tarvittiin. Kokemuksena vuoden peli 2015.
Kommentit
I hear ya!
I hear ya!
Demons Souls ja Dark Souls lähtivät aikoinaan kummatkin vaihtoon muutaman tunnin tuskailun jälkeen. Jostain syystä tuli kuitenkin Bloodborn hankittua heti julkaisusta ja sen alku olikin vielä tuskaisempi! Hammasta purren päätin kuitenkin tällä kertaa vain jatkaa ja parin ekan kaadetun lopparin jälkeen olin jo koukussa. Pelivuoteen 2015 mahtui huikea määrä hienoja nimikkeitä, mutta itselleni Bloodborne nousi ehdottomasti vuoden peliksi, ihan vain koska sen pelaaminen on niin hemmetin hauskaa ja palkitsevaa!
Kyllähän tämän kanssa
Kyllähän tämän kanssa tarvitsi pitää pieni rauhoittumistauko ensitestien jälkeen ennen kuin peli vei viimein mukanaan ja erilaiset terät alkoivat luistamaan luontevasti mörrimöykkyjen lihan läpi. Demon's Soulsia tuli joskus pelailtua, mutta Dark Soulsit ovat vielä kokematta. Pitänee niihinkin tutustua jossain vaiheessa. Ja palata Demon's Soulsinkin pariin.
..Bloodbornesta puhumattakaan. Kesken on tämäkin vielä, mutta onneksi enää homma ei tunnu ylimasokistiselta ja turhauttavalta.
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi